Laivakoira seilasi sydämeen

Pepita löysi taannoin lapsuutensa lempikirjan tamperelaiselta Bonus-kirpputorilta. Laivakoira, Tammen kultaisten kirjojen numero 26, vuodelta 1954. Kirjan on kirjoittanut Margaret Wise Brown, kuvittanut Garth Williams ja suomentanut Marjatta Kurenniemi. Ensimmäisen painoksen kirja maksoi vain 3 euroa.

Pepita on lukenut kirjan juhlallisella paatoksella lapsille iltasaduksi jo monta kertaa. Kiitos kirjan nimikoinut Matti, kuka sitten ikinä oletkaan, olet pitänyt aarteen hyvässä kunnossa. Onneksi tämä mainio kirja on päässyt osaksi Rouva Huun kokoamaa Tammen kultaista juhlakirjaa.

Mikä kirjassa Pepitaa on lapsesta saakka oikein viehättänyt? Turre lähtee purjehtimaan, joutuu haaksirikkoon, rakentaa ajopuista mökin, korjaa laivansa, hankkii uudet vaatteet ja jatkaa purjehtimista.

Pienenä Pepitaa kiehtoi kirjassa seikkailu, itse tekeminen ja kodikkuus. Ja nuo samat asiat ovat edelleen ovat Pepitalle tärkeitä!

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun Turre on vieraan maan vaatekaupassa ostoksilla. Kaupassa on kutakin tuotetta vain yksi, vähän niin kuin kirpputorilla.

Onko lukijoilla muistoja Tammen kultaisista kirjoista?

Salainen koirakippo

6-vuotias toi päiväkodista kotiin savesta muotoilemansa tuikkualustan. Tytär oli touhottanut savikiposta jo heti siitä päivästä lähtien, kun hän oli käynyt eskariryhmänsä mukana ohjatussa savipajassa. Kotona 6-vuotias oli tunnustanut, että oli tehnyt kipon pohjaan salaa koiranpään, eikä pelkkiä koristekuvioita, kuten muut. 6-vuotiasta oli kipon tekemisen jälkeen alkanut jännittää, säilysikö hänen kapinakoiransa, vai tasoittelisiko ohjaaja kohoumat. Ilo oli suuri, kun kippo tuli koiruuksineen takaisin, tietenkin.

Tämä edellinen vaikuttaa pikkuasialta, mutta taidekasvattajana Pepita näkee siitä moneen suuntaan. Ensinnäkin huolettaa se, miten vähän päiväkodin piirissä olevat lapset pääsevät kokeilemaan savea, jonka polttaminen on ymmärrettävästi haaste. Ja Pepitaa harmittaa myös, että sitten kun savea lapsille tarjotaan, tehtävä on kovin kaavamainen. Tuikkukippo, no joo. Missä on tutkiminen ja tarina?

Vaikka savesta ei voisikaan tilan ja materiaalin määrän rajoittaessa tehdä kovin isoa veistosta, niin miksei voisi tehdä jonkinlaista sysäystä johonkin, jota lastentarhanopettajat voisivat ohjata eteenpäin toisilla materiaaleilla?

Päivän hyvä työ

Pepita ja mies veivät lapset vuorokaudeksi mummulaan. Hämmästyttävää oli, miten paljon 24 tuntiin mahtui. Matka Iittalan Kuusijuhlan kautta Helsinkiin, lounas kreikkalaisessa ravintolassa, Farmi Ryhmäteatterissa, lokakuisen kuvitusnäyttelyn töiden kuljetusta, kummitytön syntymäpäivät, paluu Tampereelle, illallinen intialaisessa ja vielä yksi poliisitehtävä. Siis mikä?

Pepita on aina ihmetellyt lastenkirjojen auvoista maailmaa, jossa poliisit parveilevat herttaisessa kaupungissa järjestystä valvoen, hymyssä suin. Eihän sellaista oikeasti ole. Vai onko kuitenkin, Tampereella?

Matkalla ravintolasta kotiin Pepitan mies huomasi paljon juhlineen miehen kellahtavan pehmeästi erään pylvään ja seinän väliin. Juhlijasta jäi näkymään vain jalat. Pepita ja mies menivät katsomaan, millaista apua juhlija tarvitsisi. Tajuissaan hän oli, osasi kertoa kotiosoitteensakin, mutta pystyyn ei kyennyt nousemaan. Muutaman sekunnin ehdittiin miettiä, mitä tehtäisiin, kun katua ajeli poliisiauto.

Pepita viittoili auton pysähtymään. Autosta astui poliisi, jolla oli levein hymy, jota Pepita on ikinä nähnyt. Hyväntuulisena poliisi ilmoitti, että he hoitavat miehen tästä eteenpäin. Pepita tunsi olevansa jossain Kardemumman yössä.

Elämyspäivä teki hyvää, mutta päivässä sai myös tehtyä hyvää.

Yhteinen joulukalenteri

Viime viikkoina on ollut hienoja hetkiä, kun 6-vuotiaalla ja 8-vuotiaalla on ollut pari puolen tunnin yhteistä askarteluprojektia. Tiukkaa keskittymistä, työnjakoa, ongelmanratkaisua.

Pepitaa ei näihin projekteihin kutsuttu apuun, eikä välienselvittelyäkään ihme kyllä tarvittu. Halloween-tohinassa lapset lohtivat paperikoristenauhan olohuoneeseen.

Marraskuun lopulla syntyi joulukalenteri äidille ja isille. Lasten mielestä vanhemmilla pitää ehdottomasti olla oma joulukalenteri. Kalenterissa näkyy hauskalla tavalla lasten vahvuudet. 8-vuotias matikkapoika oli tehnyt huolellisesti numerot ja luukut. Kuvituksesta vastasi 6-vuotias. Tänään luukusta tuli kissa.

Lempeät linnut talvehtivat

Talvehtia. Miten kaunis sana. Pepita voisi talvehtia lukulampun valossa, tilkkupeiton alla. Tai hiekkarannalla, aaltojen kohinassa.

Kuvan lempeät linnut talvehtivat Iittalassa, Kuusijuhla-tapahtumassa. Parvi on uutta, hiljattain kuoriutunutta kantaa. Naivistinen Kuusijuhla on avoinna puukoululla joka päivä 18.12. saakka klo 11-17. Jos joku linnuista löytää uuden omistajan, se lähtee talvehtimaan sinne, minne uuden ystävän nokka näyttää.

Hetkestä kiinni?

Pepitalla alkoi neljänkympin kriisi. Parikymmentä vuotta sitten, aikuisen ikään ehdittyään Pepita ihmetteli, miksi aikuisia sanotaan aikaihmisiksi, sillä eihän heillä ole koskaan aikaa. Nyt aikaa tuntuu olevan vielä vähemmän, näitä aikoja sanotaan ruuhkavuosiksi. Tätä ruuhkaa ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää. Täytyy mennä läpi. Ja sitten jonain päivänä huomaa, että leijonan osa elämästä on mennyt.

Onneksi on vaikkapa tämä Väripala. Tähän voi säilöä aikaa. Pienen pohtimishetken aika tuntuu olevan aloillaan. Ja hetkiin voi palata.

6-vuotiaan tulkinnassa Big Benistä kello on pysähtynyt näyttämään aikaa, jolloin ohitimme sen aamuvarhaisella matkalla lentokentälle.

Pienet suurkaupungissa

Suurkaupunki lasten kanssa on aina haaste. Lontoossa 6-vuotiaan ja 8-vuotiaan kanssa isoimmat elämykset olivat ilmaisia tai ainakin edullisia. Saippuakuplat Tate Modernin ulkopuolella kolahtivat paremmin kuin nykytaide. Ajelu kaksikerroksisella bussilla toimi paremmin kuin tiede- ja tekniikkamuseo.

Pienet asiat ovat siis merkityksellisiä. Yksi erittäin pieni esine pelasti matkan alkutaipaleen ja lopun. Heti Lontoossa yksi vedettävä laukku sanoi kahvansa irti. Pepitan mies otti ihmemiesilmeen, pyysi Pepitan nutturasta yhden hiuspinnin ja korjasi kahvan.

Paluumatkalla tuo sama epäonnenlaukku jäi kiinni turvatarkastuksessa. Sisältä löytyi Norwichin jalkapallo, 8-vuotiaan aarre. Turvatarkastaja ei halunnut pallon lentävän Suomeen, ainakaan täytenä. Pepita kuvitteli mielessään 8-vuotiaan reaktion, kun hän joutuisi jättämään pallon kentälle. Ei, oli pakko keksiä jotain. Pallon paikka oli ehdottomasti jalkapallokentällä, ei lentokentällä. Pepita nappasi vielä yhden pinnin päästään. Mies hoksasi, otti taas ihmemiesilmeen ja tyhjensi pallon.

Ei uskoisi. Joskus pallon tyhjentyminen voi tarkoittaa unelmien täyttymystä.