Mammana mummoiässä

Mummolavaunut syyslomalla ensimmäisellä ajelullaan.

Mittariin tuli vuoden lopulla jo 41 vuotta. Mies ja lapset kantoivat kakun sänkyyn, kynttilöitä oli viisi. Luku ei kuulemma tullut lähestyvästä tasakymmenestä vaan perheen uudesta pääluvusta. Pepita ei paljon ikää ajattele, mutta välillä huomaa muiden sitä ajattelevan.

Pepita meni kesällä kierrätyskeskukseen etsimään mummolavaunuja ja vihjaisi aikeestaan myyjällekin. Löytyi söpöt, kankailtaan siistit 1990-luvun Emmaljungat, 10 €. Mukana tuli myös ratasistuin. Kassalla myyjä lausahti: – Ai, ne vaunut tuleekin sulle itsellesi!

Silloin tuntui tosi mummolta.

Onneksi toisella kirpparilla kysyttiin opiskelijakorttia. Sinne Pepita oli mennyt vauvan kanssa.

Vaunut muuten kulkee kuin unelma. Mutta onhan ne myös kymmenisen vuotta nuoremmat kuin kotivaunut.

Laiskan äidin syöttötuoli

Vauva on ruvennut maistelemaan soseita. Pepita löysi nettikirpparilta Flexa-syöttötuolin, joka tosin vielä odottaa, että vauva oppii istumaan. Pepita yllätti itsensä päätymällä muoviseen istuimeen. Puurojämien jynssääminen puutuolin pinnasta on kuitenkin koettu jo kahteen kertaan, joten nyt oli aika kokeilla jotain selkeälinjaisempaa. Pepita ei myöskään halunnut keittiöönsä pahoja esteitä. Flexan jalat eivät työnny häiritsevästi reitille.

Flexa kaipasi pehmustetta. Sellaisen olisi toki voinut ostaa, tarjolla oli punaisia tai sinisiä nalleja, melkein 40 euroa. Ei, Pepita kaipasi jotain kotikutoisempaa.

Remontin nostattamien tavaroiden virrassa ajelehti vaahtomuovia. Pepita leikkasi tuoliin sopivan palan matkimalla ostopehmusten muotoa. Sitten olisi pitänyt hankkia kangas ja ommella. Arvaa jaksoiko Pepita semmoista? Ei, ei todellakaan.

Pepita pyöritteli pehmustetta kädessään ja mietti pari päivää. Sitten se idea tuli. Indiskan tyynynpäällinen oli jo melkein joutunut kirpparilaatikkoon. Ja kyllä, tyynynpäällinen ja pehmuste olivat aivan saman levyisiä!

Kun pehmusteen asetti neliömäisen tyynynpäällisen toiseen laitaan, tyhjänä olevasta alueesta tuli pehmuketta tuolin peppuosaan. Päällisiä on kaksi, joten toisen ollessa pesussa voi käyttää toista. Ei tikkejä! Ihanaa olla laiska! Ja miten kotikutoista. Pehmuste toistaa keittiön uuden tilkkumaton sävyjä.

Olotilojen muodonmuutos

Olohuoneen ja keittiön lattia vaati maalia. Puulattian lakkapinta oli kulunut ja ahdistava. Lattia haluttiin vauvankestäväksi. Kolot ja painaumat kuuluvat toki vanhan lattian luonteeseen, joten järeää hiontaa ei haluttu. Huonekalut sysättiin keoksi olohuoneen toiseen laitaan ja lattialle tilattiin pinnan karhennus ja maalaus vesiohenteisella lattiamaalilla. Sävyn nimi oli Valkama, eli eräs vaalea harmaa Tikkurilan värikartasta. Kymmenen päivän jälkeen huonekalut siirrettiin toiseen laitaan ja toinen osio sai saman käsittelyn. Ohessa operoitiin myös portaat.

Lattian jälkeen olohuoneen seinät alkoivat näyttää nuhjuisilta. Kellertävä paperitapetti sai nyt vihdoin mennä. Pepita sai vision turkooseista tapeteista. Tapetin värin piti olla syvä, juuri sinisen ja vihreän puolivälistä. Pinnassa piti olla ornamenttia, joka erottuisi juuri ja juuri. Ornamentti ei saanut olla liian pientä piperrystä. Tapetinetsintä oli uuvuttavaa. Turkoosi ei todellakaan ole tämän hetken hittiväri seinäpaperimarkkinoilla.

K-raudan poistohyllystä se oikea vihdoin löytyi. Caselio-tapettien turkoosi lumosi. Pepita tilasi vuokra-aviomiehen, joka notkui kolmessa metrissä ja asensi tapetit huolella.

Vapaaehtoinen remontti ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen vauvaperheessä, mutta kyllä uudistus sisustuksessa on sellainen piristysruiske, että nyt olohuoneessa tuntee tulleensa värien valkamaan. Pikkuhiljaa tavarat alkavat löytää paikoilleen. Tavarat löytävät myös uusia paikkoja. Kuvan peilinkehykseen tulee uusi maalaus. Aurinko on tullut olotilaan.

Vauvanvaatteissa kotiin päin?

Kirpputorilöytö Forssan Hope-kirpputorilta: käyttämätön Familon-nallemakuupussi vuoden 1978 äitiyspakkauksesta, 8 euroa. Pepitan tilille on kilahtanut äitiysavustus, 140 euroa. Niin kuin ennenkin Pepita ei tälläkään kertaa ottanut äitiyspakkausta, vaan valitsi mielummin rahan, jolla voi tehdä mieleisiään hankintoja uutta tulokasta varten. Pepita kuuluu siis vähemmistöön. Vain kolmannes äideista valitsee rahan, Kelan nettisivuilla kerrotaan.

Toki suomalainen äitiyspakkaus on huippukeksintö ja sillä on hieno historia. Pepita on kuitenkin hieman pettynyt, ettei Suomen juhlavuosi näy yhtenäisenä linjana tuotteiden kuoseissa. Miten olisi vaikka ollut ideoiden nappaaminen Suomen luonnosta —  revontulibodyja, pyrypotkareita, metsänvihreää unipussia? Mitä jos pahvilaatikossa olisi pärekorikuviointi? Ja leluksi jokin tulevaisuuden klassikko, jota jälkipolvet kilvan haalisivat kokoelmiinsa Paapu-helistimien tyyliin. Mieluummin ainakin norppa kuin kesy luppakorvakoira.

Esteettisyyden ja idearikkauden lisäksi tietysti myös tuotteiden alkuperä on olennainen asia. Vauvanvaatteita hypistellessä sitä on saanut huomata, miten harvinaisia Suomessa valmistetut vaatteet nykyään ovat. Pepita ei saa millään Kelan sivuilta selville, missä äitiyspakkauksen tuotteet on tehty. Itse koottuun äitiyspakkaukseensa saa juhlavuoden kunniaksi poimia tuolla 140 eurolla mahdollisimman kotimaisia tuotteita. Kirpputoreja kiertämällä löytyy helmiä, sillä laadukkaat vaatteet kestävät monta käyttäjää.

Pepita on suuntaamassa synnyttämään kymmenen päivän sisällä. Jos kaikki sujuu hyvin, uusi kansalainen saa kotiintullessaan ylleen nämä vaatteet:

 

Pepitan äidin neuloma villapotkari, tehty aikoinaan Rouva Huun ollessa vauva 1967.

Pepitan äidin neuloma vaalea villatakki uutta tulokasta varten 50 vuotta myöhemmin, vuodelta 2017.

Ruskovillan silkkimyssy, saatu lahjaksi esikoisen syntyessä.

Myllymuksut-merkkinen sininen body, kirpputorilta. Kuosissa näkyy delfiineitä, jotka ovat kuuluneet tamperelaiseen eläimistöön.

Myllymuksuilta myös kestovaippa, käyttämättömänä kirpputorilta ostettu.

Jonkun itse ompelemat sinivalkoiset joustofroteepöksyt, kirpputorilta. Vaaleansiniset pikkusukat, kirpputorilta.

Ja sairaalasta pitäisi mukaan tarttua sinivalkoinen pipa, jollaisia Aamulehti on haastanut lukijoitaan neulomaan kaikille Taysissa syntyneille juhlavuoden vauvoille. Loistoidea!

Matkarattaiden uusi kukoistus

Vauvavarustelu jatkuu. Yksi asia, jolla on tarkoitus helpottaa kulkemista, on matkarattaat, joihin saa kiinni auton turvakaukalon. Klik vaan ja turvakaukaloon nukahtanut nyytti pääsee rattailla markettiin.

Testivoittajakaukalo ja telakka hankittiin vähän käytettynä 100 eurolla. Kaukaloon sopivat Britax B-agile-rattaat löytyivät nettihuutokaupasta 40 eurolla ja niihin sopivat kaukaloadapterit nettikirpparilta 10 eurolla.

Rattaiden kuomun kangas oli kuitenkin haalistunut auringossa. Musta kangas oli muuttunut epätasaisen ruskeaksi, kuten myyjä oli luvannutkin. Ihanaa! Täydellinen tuunausta kaipaava kohde! Pepita pesi kuomun ja hankki Vallejo-kangasvärejä, jotka sopivat myös tummille tekokuiduille ja jotka eivät kaipaa silitystä. Värien luvataan olevan myös myrkyttömiä. Värikartasta tuli valittua peittävät sävyt, jotka sekoittuvat kauniisti keskenään.

Kuomun rakenteessa on pari kivaa kikkaa. Takaosassa on vetoketjullinen pussukka, johon saa mukaan vaikka varavaipan. Kuomun keskellä on verkkomainen laajennusosa, jonka saa käyttöön avaamalla vetoketjun.

Luonnosta Pepita ei kuomutuunaukseen malttanut tehdä, vaan Enni Id-henkiset kukkakuviot saivat rönsyillä vapaasti. Ensimmäinen värikerros tuntui hukkuvan tummaan kankaaseen. Kaksi kerrosta tarvittiin tarpeeksi peittävään lopputulokseen.

 

 

Taatusti ei tule samanlaisia vastaan.

Hoitolaukun salaisuus

Vauvanvarusteluhysteriassa jopa hoitolaukkuun kohdistuu paineita. Nettiä selaamalla alkaa ymmärtää, että aisassa ei voi keikkua mikä tahansa muovipussi. Hoitolaukun on oltava kuin Muumimamman käsilaukku, joka varautuu kaikkeen. Sitä paitsi naiselle laukku ei ole vain laukku. Sehän on suorastaan omakuva.

Pepita päätti löytää täydellisen laukun. Sen piti olla pehmeä ja retroemmaljungien murrettuihin sävyihin sopiva, mieluiten klassinen malli. Se ei saanut olla liian silmiinpistävä tai juhlava. Sisällä piti olla tasku tai kaksi. Hihnan piti ylttää vaunujen aisan yli. Tilaa piti olla pikkuisen tarvikkeille kevyeen kaupunkiretkeilyyn. Laukun piti olla kierrätetty ja jos mahdollista, siinä piti olla tarinaa. Laukun piti sopia myös tavalliseen olkalaukkumenoon hoitolaukkuelämänvaiheensa jälkeen.

Laukku löytyi löytyi nettikirpputorilta. Globe Hopen Taana-laukku, 28 €. Hihnan tosin joutui vaihtamaan pidemmäksi ja säädettäväksi. Kukkaromainen laukku on kätevä avata ja sulkea.

Pienen googlettelun jälkeen selvisi että muutama vuosi sitten myynnissä ollut malli on ommeltu naisvankilan peitoista. Hyytävää, mutta toisaalta se kuvaa elämän kirjoa. Kangas, jonka alla vapautensa menettänyt  nainen on joskus uneksinut, kätkeekin nyt sisälleen pienen elämän arkieväitä. Siinä tosiaan on tarinaa.

Liikuttavat lastenvaunut

Vakosamettiset Emmaljungat vauvakopalla, vuosimallia 1982.

Onko vauvaan valmistautuminen erilaista nyt kuin vuosikymmen sitten? Kolmikymppinen Pepita yritti pitää mielessä synnytysvalmentajan lauseen, että syli on vauvan tärkein varuste.  Pepita teki käytännöllisiä varustevalintoja esikoiselleen lähinnä kirpputoreja kierrellen. Puolentoista vuoden kuluttua toinen tulokas käytti samoja tarvikkeita, ainoastaan vaunut vaihtuivat 2000-luvun alun yhdistelmävaunuista vuoden 1982 vakosamettiemmaljungiin, yhdistelmät tosin nekin.

Nyt nelikymppisenä Pepita pyrkii jatkamaan kierrätyshenkistä varustelua, joskin netin ja lastentarvikekauppojen nykyinen kuvavyöry häiritsee keskittymistä. Kierrättäjällekin netti aiheuttaa päänvaivaa. Nettikirpputorien houkutukset kutsuvat hifistelemään, vertailemaan, pohtimaan tyyliä ja valintojen välittämää viestiä.

Isoimpia valintoja on nimenomaan vauvan liikuttamiseen liittyvät valinnat. Vaunut vai kantaminen? Designvaunut, tavikset vai retrot? Liina vai kantoreppu? Kaikesta voi lukea laidasta laitaan mielipiteitä, loputtomiin.

Emmaljungien ratasistuin seuraavaan vaiheeseen.

Nyt kun rakkausviikkoja on jo kasassa 30, on syytä katsastaa vaunut. Pepita ottaa lämpimässä varastossa odottaneet retrovaunut jälleen käyttöön. 7-vuotiaan vauvavaiheeseen nettihuutokaupasta löytyneet lastenvaunut olivat palvelleet 1980-luvun alussa yhtä lasta. Sen jälkeen, ennen päätymistään Pepitan perheeseen, niitä oli säilytetty huolella vuosikausia. Vaunuissa kulkenut lapsi kasvoi aikuiseksi ja myi kulkupelinsä Pepitalle.

Nyt, 35-vuotiaina, vaunut toimivat edelleen, ainoastaan renkaat Pepita vaihtoi, toisiin vanhoihin, hieman isompiin. Luovuttaja löytyi nettikirpparilta kympillä. Retroilun syy on kestävyydessä ja tyylikkyydessä. Syysvauva tarvitsee tosin koppaansa paljon lämmikettä. Kun vauva kasvaa ruskeasta kopasta ulos, vaihdetaan runkoon viininpunainen ratasistuin.  

Varmuuden vuoksi tarvitaan vielä kantoreppu vapauttamaan käsiä ja luomaan läheisyyttä. Sitä syliä.

Aapisnostalgiaa

Pepita löysi vanhan aapisensa tamperelaiselta Tarina-kirpputorilta, 1,5 €. Aapiskukko-aapisen kuvitus on Tini Sauvon. Kirjan avaaminen aiheutti nostalgia-aallon. Tuossa taas Heikki-jänis ja Simo-siili! Anni ja Esa!

Kuvien katsominen ja kirjainten tavaaminen toi jännän turvallisuuden tunteen. Tunne tuli suoraan ekaluokan alusta — se oli tunnetta siitä, että nyt on rauha opetella. Uudet asiat olivat esillä selkeästi, mutta tarjosivat juuri sopivasti haastetta. Pepitahan ei osannut lukea kouluun mennessään. Sauvon seesteinen ja ihanan arkinen puukynäkuvitus teki vaikutuksen Pepitaan jo 33 vuotta sitten.

Tuleva ekaluokkalainen tarttui kirjaan innoissaan ja lukikin jo vähän, esikoinenkin silmäili uteliaana. Kirjan alkupuoli on pelkillä suuraakkosilla, joka aiheutti hämmennystä Pepitan lapsissa. Nykyään aloitetaan suoraan isoilla ja pienillä kirjaimilla.

Kirja saa nyt luvan toimia kotona luettavana eskarikirjana, ennen koulun aloitusta!

Laivakoira seilasi sydämeen

Pepita löysi taannoin lapsuutensa lempikirjan tamperelaiselta Bonus-kirpputorilta. Laivakoira, Tammen kultaisten kirjojen numero 26, vuodelta 1954. Kirjan on kirjoittanut Margaret Wise Brown, kuvittanut Garth Williams ja suomentanut Marjatta Kurenniemi. Ensimmäisen painoksen kirja maksoi vain 3 euroa.

Pepita on lukenut kirjan juhlallisella paatoksella lapsille iltasaduksi jo monta kertaa. Kiitos kirjan nimikoinut Matti, kuka sitten ikinä oletkaan, olet pitänyt aarteen hyvässä kunnossa. Onneksi tämä mainio kirja on päässyt osaksi Rouva Huun kokoamaa Tammen kultaista juhlakirjaa.

Mikä kirjassa Pepitaa on lapsesta saakka oikein viehättänyt? Turre lähtee purjehtimaan, joutuu haaksirikkoon, rakentaa ajopuista mökin, korjaa laivansa, hankkii uudet vaatteet ja jatkaa purjehtimista.

Pienenä Pepitaa kiehtoi kirjassa seikkailu, itse tekeminen ja kodikkuus. Ja nuo samat asiat ovat edelleen ovat Pepitalle tärkeitä!

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun Turre on vieraan maan vaatekaupassa ostoksilla. Kaupassa on kutakin tuotetta vain yksi, vähän niin kuin kirpputorilla.

Onko lukijoilla muistoja Tammen kultaisista kirjoista?

Pullot juhlien jälkeen

Mies väitteli. Oli siis suuren juhlan aika. Pepita sai tehtäväkseen koristella karonkkapöydät. Pepita janosi pulloja. Pullomuoti tarttui sisustuslehtien sivuilta eikä antanut rauhaa, ennen kuin juhlapöytiin sai pullojen henkeä.

Kesän aikana kirpputoreilta löytyi liki 40 värillistä pulloa, joihin päätyi yksi ruusu kuhunkin.

Nyt juhlan jälkeen pullot ovat vapautuneet tehtävästään ja alkaneet pikkuhiljaa kokoontua ikkunalaudalle. Ihan niin kuin ne juttelisivat. Ehkä ne jopa väittelevät.

Pepitan kirjasta nukketeatteria!

Kuva: Caius Andreas Bruun

Pepitan kirja Ilvekset kuin veljekset, (Lasten Keskus 2004) on päätynyt Nukketeatteri PikkuKulkurin nukketeatteriesitykseksi! Ensi-ilta on Annantalolla tiistaina 27.9. kello 18. Esitys on suunnattu 3-8 -vuotiaille. PikkuKulkuri on nimensä mukaisesti kiertävä nukketeatteri, jossa näyttelijäntyön hoitaa Ilpo Mikkonen. Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula, visualisoinut Heini Maaranen ja musiikki on Tapani Rinteen.

Pepita on kuullut väliaikatietoja projektin etenemisestä aika ajoin. Nukentekijän (kuten muidenkin tiimin jäsenten) ammattitaidosta Pepita oli täysin vakuuttunut, mutta silti tippa tuli linssiin, kun Pepita näki yläpuolella olevan kuvan näytelmän kohtauksesta. Miten hienosti onkaan tavoitettu kirjan tunnelma ja Otto-ilveksen hahmo! Pitsiä ja räsymattoa! Ah!

Esityksen materiaalivalinnat yhdistyvät kekseliäästi Pepitan kirjan kuvitukseen. Kuvituksessa Pepita on käyttänyt pehmeäsävyisen akryylimaalauksen rinnalla kollaasimateriaalia, kuten pilkkukankaita, undulaatinsulkia, siemeniä ja kakkupaperia.

Ilvekset kuin veljekset kertoo tarinan pienestä Otto-ilveksestä, jonka leopardi ja gepardi ovat yhdessä adoptoineet. Pilkkuja rakastavan Otto-pojan sopeutuminen ei ole helppoa. Enempää juonipaljastuksia ei tällä erää.

Koska tarinaan olennaisesti kuuluu pilkut, Pepita poikkesi ensi-iltavaateostoksilla. UFF:in alepäiviltä löytyi pilkullinen Noa Noan kietaisuleninki, 3 €. Pepita piristää mekkoa Rouva Huun polkunapilla.

Kirjojen elämänkaari on aina pieni arvoitus. Tämän ilveskirjan polku kulkee nyt hyvässä maastossa.

Kirpparikierros meni nuppiin

Pepita meni Tampereen Keskustorin jättimäiselle peräkonttikirppikselle nuivalla asenteella. Tarkoitus oli ostaa vain, jos jotain todella mullistavaa osuisi eteen.

No, eihän siitä reissusta ihan ilman tavaraa selvinnyt. Ensin löytyi sisustuspuu, 10 €. Pepitan pensselöinnin jälkeen se päätyy lempeille linnuille kotipuuksi. Nyt linnuille ei tarvitse maalata puuta suoraan seinään.

Toinen tajuntaa räjäyttävä löytö oli vanha peilihylly, 7 €, joka hurmasi raihnaisuudellaan. Peilipinta oli sen verran kulunut, niin että kuvansa näki ihanan epäselvästi. Sopii mainiosti aamupeiliksi vanhenevalle naiselle.

Kolmas aarre löytyi samalta myyjältä kuin peili. Pepita on jo parin vuoden ajan etsinyt 100-vuotiaita rautasängynnuppeja. Kun sitten neljä nuppia nökötti näköpiirissä, Pepita oli pudottaa silmänsä messinkipallojen sekaan. Plop plop. Neljä nuppia, yhteensä 10 €.

Pepitaa jaksaa kiehtoa se tunne, kun kirpputorilla siintää todellinen löytö. Hetken sitä epäilee silmiään, onko tämä tottakaan. Ja sitten pienen ohikiitävän hetken sitä pelkää, ehtiikö joku toinen napata aarteen aivan nenän edestä. Ja sitten kun esineen saa käsiensä ulottuville, sitä ajattelee, että hinta ainakin karkaa käsistä.

Sitten selviää, että kyse ei ole unesta, kukaan muu ei todellakaan ole kiinnostunut ja hintakin on kohtuullinen. Uusi esinesuhde on syntynyt.

Kultareunus

Jokaisella päivällä on kultareunus, akryyli 2016

Jo yli vuosi sitten Pepita alkoi etsiskellä soikeita kehyksiä maalauksiaan varten. Mikä tahansa kehys ei ole kelvannut. Kuvan ja raamin on tuettava toisiaan, niiden on kerrottava samaa tarinaa.

Kuvan maalaus syntyi inspiraation vallassa, mutta sitten paljastui, että jo valmiiksi ovaaliksi leikattu pohja ei ollutkaan standardikoko, johon olisi helppo etsiä kehystä. Pepita mylläsi nettikirpputoria mittoja kysellen ja löysi viimein maalaisromanttisen kynttilälampetin. Peilin osuus lampetissa oli tarkalleen Pepitan koiramaalauksen kokoinen. Lampetin kynttilänpidikkeen sai onneksi ruuvattua pois jättämättä jälkiä etupuolelle. Sitten hieman kultaväriä pintaan ja mopsi pääsi Naivistit Iittalassa -näyttelyyn.

Jokaisella päivällä on kultareunus, vaikka kuvan mopsi ei sitä vielä täysin olekaan ymmärtänyt. Haasteilla ja mutkilla on joskus tarkoituksensa.

Väripalatarjoilua

Pepita kaipasi jotain itse tehtyä, nopeasti syntyvää väriläiskää kotiin. Kirpputorilta oli jo taannoin löytynyt koristeellinen uusvanha tarjotin, jossa oli lasin alla jokin tylsä kuva. Kuvan sai onneksi pois taustan hajottamalla.

Pepita maalasi itselleen mieluisen lintuaiheen ovaaliksi muotoillulle kangaspahvipohjalle. Kuvan sai pysymään paikoillaan niittaamalla toisen pahvin taustaksi puiseen tarjotinkehykseen.

Tarjotin sirkuttaa nyt pikkulintupoweria arkiseenkin tarjoiluhetkeen. 

 

Kierrätystä!

Pepita menee ensi viikonloppuna synnyinseudulleen Hämeeseen myymään nurkkiin kertynyttä ylimääräistä tavaraa pihakirppikselle. Kuvassa pieni otos myyntiin menevistä tavaroista. Tapahtuma on Tammelan kunnan järjestämä kirppiskierros, jossa on tarkoitus saada tavarat ja ihmiset kiertämään. Samalla Pepita aikoo maalata pihamaalla ja jutustella kirpparikiertäjien kanssa.

Taidetehtailua

Pilviseen päivään sopii taideprojekti lastenhuoneen lattialla. Pari viikkoa sitten Pepita opetti 6-vuotiaalle grafiikan saloja.

Laatta kaiverrettiin lyijykynällä pehmeälle press-print-laatalle. 6-vuotias sai tietää, että painaumiin painoväri ei pääsisi, ne jäisivät vedoksessa paperinvärisiksi. Sitten sekoitettiin tasaisella alustalla vesiliukoisia linovärejä. Yllättävän hyvin aluseksi sopi nurkista löytynyt karkkilaatikon muovikansi, jonka pieni reunus esti telaa eksymästä liian laajalle! Laatalle telattiin kumitelalla tasainen värikerros. Hyvä tela ei ole aina halpa, mutta yhden Pepita on löytänyt jopa kirpputorin roinalaatikosta.

Sitten asetettiin laatta puhtaalle paikalle sanomalehden päälle ja painettiin kuva paperille puhtaan telan avulla.

Sitten vedos käännettiin varovasti laatan päältä. Valmis! Ja sitten uutta vedosta painamaan!

Yhdessä katsottiin, ettei laatan painaumat olleet liian hentoisia tai liian syviä, kokeiltiin eri väriyhdistelmiä, testattiin painamista liian värin kanssa ja liian vähäisen värin kanssa. 6-vuotias jaksoi keskittyä 20 vedoksen verran.

Tällä tekniikalla voi tehtailla kortteja tai taidelahjoja sukulaisten tai ystävien seinälle. Lapsi ei välttämättä halua antaa ainutkertaista teostaan läheisellekään ihmiselle, jos kokee onnistuneensa jossain pitkällisen pinnistelyn tuloksena. Painaminen voi kuitenkin tuoda lapsen herkät, viisaat viivat monien läheisten ulottuville ja lapsi voi niitä hyvillä mielin lahjoittaa. "Tämä on kuin kopiokone", huudahti 6-vuotias telatessaan.

Quo vadis?

Taas oli tämän päivän uutisten jälkeen sellainen hetki, että mielessä olleet kirjoittamisen aiheet tuntuvat yhdentekeviltä. Pepita ihmettelee, mihin maailma on menossa. Jälkikasvuaan voi toki ohjailla hyvälle tielle, mutta emme voi hypätä toisten kenkiin.

6-vuotias löysi H&M-kenkänsä kirpputorilta hintaan 1,5 €. Nyt ne ovat lempikengät. Toivottavasti ne ovat taikakengät, joilla selviää tässä ihmemaailmassa.

Pehmolle töitä?

Pehmo pyrkii elokuvanäyttelijäksi

Pepita teki tänään erikoisen työhakemuksen. Ei itselleen, vaan nallelle. Kesällä kuvattavaan uuteen Onneli ja Anneli -elokuvaan etsitään ehdokkaita pehmolelurooliin. Pepitan perheestä löytyi yksi fiksu ja filmaattinen, Pehmo-niminen nalle, joka ottaisi mielellään kesätyön vastaan. Pehmo on 32 senttinen, kudottu nalle, joka löytyi aikoinaan kirpputorilta. Pehmon valttina on aitous ja kotikutoisuus. Pehmot pärjää. Vai pärjääkö?

Työn etsiminen ei oikeasti ole nykyään mitään pehmojen hommaa. Onneksi Pehmo sai Pepitalta apua.

Muodon vuoksi

Pienenä Pepita kadehti kaverinsa piirustuslevyä. Äiti sanoi tyttärelleen, ettei moista kapistusta tarvita, Pepita osaa piirtää ilman kaavioita. Sittemmin muodot ovat löytyneet vapaalla kädellä hyvin ja äidin lausahdus on jäänyt kannustuksena mieleen.

Pepitan mielestä näissä sabluunoissa on silti jotakin kiehtovaa. Siksi nyt aikuisena Pepita keräili Tupperwaren piirustulevyjä kirppiskierroksilta, porasi kulmiin pikkuiset reiät ja liitti levyt yhteen ohuella metallilangalla. Keittiö sai värikkään verhon. Maailma ikkunan takana värjää hahmot elävästi. Kaavoihin kangistumattoman kuvataideopettajan verhoksi tämä sopii hyvin.

Kumieläintarhassa värisee

KonMarin järjestyskirjan lukemisen jälkeen Pepita on virittynyt kodin järjestelyyn, tosin perinteisemmällä hylly kerrallaan -metodilla. Kumieläintarhan jäseniä ei sentään karsita, mutta pölyt niistä pitää karistaa. Lapsetkin auttoivat kumieläintarhan siivouksessa. Eläinten asettelu takaisin paikoilleen ei kyllä olekaan mikään helppo homma, sillä 6-vuotias alkoi järjestellä eläimiä väreittäin.

Tehtävää ei ole vielä saatettu päätökseen.