Äly hoi, vanhemmat!

Tänään vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Teemana on tänä vuonna lapsen oikeus leikkiin ja harrastamiseen.

Pepita on viime aikoina ollut huolissaan lapsista ja älypuhelimista. Yhä pienemmillä on omat älypuhelimet, ehkä peliharrastuksen vuoksi. Älypuhelin saattaa tuoda mukanaan pääsyn nettiin ja pahimmillaan ihan mille sivustoille vaan. Kyllähän kaikki vanhemmat ne aikuisviihde-estot laittaa päälle, eikös vaan? Vai laittaako sittenkään? Kun lapsen reviiri kasvaa, voi pihaleikkien lomassa lapsi altistua siis maailmanlaajuisen verkon antimille leikkikavereiden puhelinten kautta, vaikka lapsella ei omaa puhelinta olisi vielä vuosiin.

Lapsen oikeuksien päivän julistuksessa aikuisilla on vastuu suojella lasta häntä vahingoittavalta tiedolta.

Sadustuspönttö joka kotiin

Lasten löytämä satulinna voisi päätyä sadustuspönttöön. 

Tee nyt kotiisi Sadustuspönttö!

Siis mikä? Pepita on löytänyt asian, jolla ei ehkä ole nimeä. Ja koska juuri nyt Pepita haluaa puhua asiasta sen oikealla nimellä, oli sitten keksittävä asialle oikea nimi. Siis sadustus.

Satupäivän kunniaksi, Sinisen Keskitien haasteeseen vastaten Pepita peräänkuuluttaa satumaailman haalimista ja vaalimista. Sitä voisi kutsua sadustukseksi. Sadustusta ei tule sekoittaa sadutukseen. Sen sijaan sadustus voisi liittyä Anni Swanin Pikkupappilassa-kirjassa kuvailtuihin satusilmiin, jotka näkevät maailman "omalla ihanalla tavallaan".

Sadustus voisi olla sitä, että tunnistaa ja jakaa sadulle elintärkeitä elementtejä ja pitää niistä huolta. Naapurin tokaluokkalainen tyttö sadusti, kun hän ripotteli kanelia puiston puihin keijuja varten ja kertoi tietämyksensä myös muille lapsille. 4- ja 6-vuotias sadustivat löytäessään metsästä linnan ja toivat sen aarteena kotiin. Pepita sadustaa uskoessaan menninkäisiin, tonttuihin ja kiltteihin noitiin.

Sadustuspönttö voisi olla linnunpönttömäinen laatikko, joka vähitellen täyttyisi tavoista, joilla satu elää kodissa. Joillakin pönttöön päätyisi lista lempisaduista, joillakin vaikkapa valokuvia peikonkoloista, toisilla ehkä kokoelma prinsessojen hiuskiehkuroita tai ulkoa löydettyjä aarteita. Talletuksia voisi tehdä pöntön ulkoseinille kuin ilmoitustauluun. Salaisuudet voisi pujottaa pöntön reiästä sisään. Sisätila pitäisi tietenkin sisustaa sadulle suotuisaksi. Sadustuspönttö voisi toimia myös sadunkirjoittajan välineenä uusien satujen keksimiseen, eräänlaisena luovana muistikarttana. Ikärajaa pöntön käyttöönottoon ei ole.

Sadustava ihminen lukee, kertoo tai kuuntelee satuja eläytyen ja kerää talteen pienimmätkin sadunrippeet, ettei satu kuole. Eläähän se satu jotenkuten ruudullakin, mutta parhaiten satu hengittää aukaistun kirjan sivujen välissä tai kertojan keksiessä seuraavaa lausetta. Satua voi ruokkia leikillä, rohkealla heittäytymisellä, joutilaisuudella — ja saduilla.

Anni Swanin satusilmiin ja muihin kirjallisuussitaatteihin satumaailmasta voi tutustua vaikkapa Satukortistosta, joka on Helsingin Kallion kirjaston satuihin keskittynyt sivusto.

Sadun suojelua ei saa mokata. Otetaan tämä Satupäivä tosissaan.

Miten Robin Hood ryösti Pepitan

6-vuotiaan piirtämä kiukkuhirviö

Mokakuu voi olla oppimisen aikaa. Pepitan mokakuu alkoi mokarykelmällä.

Oikeastaan ensimmäinen moka tapahtui jo viikkoja sitten.  Pepita lainasi kirjastosta dvd:n, sellaisen lapsille suunnatun version Robin Hoodista. Elokuva oli ei ollut kovinkaan ihmeellinen.

Sitten tapahtu toinen moka. Robin Hood katosi. Vain kuoret jäivät. Tunnollisena ihmisenä Pepita uusi kirjastolainaa kauhuissaan ja etsi, etsi ja etsi. Olo oli kuin Nottinghamin sheriffillä joka yritti löytää huppupäistä mestaripiileskelijää Sherwoodin metsistä. Lopulta etsintään osallistui koko perhe. Elokuvaa ei löytynyt. Eräpäivä tuli.

Sitten, hetken mielijohteesta Pepita sai omasta mielestään nerokkaan tuuman ja osti saman elokuvan nettihuutokaupasta alle vitosella. Miten huojentuneella mielellä Pepita soittikaan kirjastovirkailijalle, olihan uusi korvaava kappale jo postissa matkalla! Sitten Pepita sai tietää tehneensä taas mokan. Korvaava kappale ei kelpaa, tekijänoikeussyistä. Virkailija kertoi, että Pepitan pitäisi maksaa 20 euron korvaussumma. Hinta hiukan kirpaisi, mutta tottahan Pepita kirjailijana tekijänoikeuksia arvostaa.

Kun Pepita sitten lähti kirjastoon kaksikymppinen kukkarossa, oli yllätys suuri. Korvaussumma olikin oikeasti 40 euroa. Oliko kirjaston puhelimeen vastannut aiemmin satutäti?

Pepita maksoi 40 euroa kiltisti. Tekijänoikeudet ovatkin aika veijareita! Kirjaston kirjan kadotessa asiakas voi ostaa tilalle uuden, mutta dvd-tallenteiden kohdalla hajamielisen asiakkaan on maksettava summa, joka on moninkertainen tuotteen ostohintaan nähden. Tämä Robin Hood, johon Pepita sai tutustua, ei siis ollut mikään lainsuojaton.

"Minulla on sellainen olo, että kun nyt menen kotiin, elokuva löytyy varmasti!" sanoi Pepita virkailijalle maksamisen jälkeen. Virkailija totesi, että löytyneen kappaleen saisi sitten pitää itse. Se ei Pepitaa juurikaan lohduttanut, olihan hyllyssä jo se nettihuutokaupasta ostettu dvd ja sekin vailla käyttöä. Pepita meni kotiin tällä kertaa vain kirjoja kassissaan.

Voiko kaikkien mokien keskellä olla jossakin asiassa oikeassa? Mikä ihme tuolla hyllyn takana nököttää? Ai, sinnehän on maastoutunut 6-vuotiaan taannoin piirtämä kiukkuhirviökortti. Mutta mikäs sen takana kiiltelee? Robin Hood. Pepitan virkalijalle esittämästä ennustuksesta oli kulunut kolme tuntia. Kirjasto oli juuri mennyt kiinni.

Mitä opimme tästä? Älä lainaa kirjastosta dvd-tallenteita, ellet säilytä niitä kassakaapissa ja tarkasta niiden sijaintia tasaisin väliajoin. Mokan satuttua älä yritä olla luova. Korvaussumman maksamisen jälkeen älä enää katsele ympärillesi, älä ainakaan asian ollessa vielä tuoreessa muistissa.

Äläkä kerro asiasta blogissa, nolaat itsesi lopullisesti.

Median ihannetyttö?

Äidille ja tyttärelle.
Nukke kirpputorilta 0,20 €, peltitarjotin 2 €.
Nuken housut kuvausrekvisiittaa.

Näin missikisojen kynnyksellä muutama sana nykypäivän naisihanteesta. Pepita on jo vuoden päivät pohtinut, mistä löytää tyttärelle terveempi hahmo leikkeihin kuin mitä lelumarkkinoilla olevat naisnuket edustavat. Barbie ei ole mittasuhteiltaan realistinen. Bratz-nuket näyttävät moraalittomilta. Uusimmat tulokkaat, Monster High -nuket näyttävät kuolleilta. Yksikään naisnukke ei vielä ole kotiimme muuttanut ja 4-vuotias leikkiikin vielä tyytyväisenä vauvanukeilla. Vauvat syntyvät uudelleen ja uudelleen, niitä ruokitaan tissistä ja pullosta ja ne täyttävät joka päivä yksi tai kaksi tai ovat kipeitä. Välillä tytär on hoitanut nelosia ja voivotellut niiden hoitamisen rankkuutta.

Ylihuolehtivana äitinä Pepita googlettelee jo selviytymisstrategiaa tulevan naisnukkevaiheen varalle ja elättelee toivoa nukkemaailman uusista keksinnöistä. Viime heinäkuussahan amerikkalainen taiteilija Nickolay Lamm näytti maailmalle, miltä näyttäisi keskiverron 19-vuotiaan naisen mukaan tehty Barbie. Asia ei jäänyt tähän. Tämän vuoden maaliskuussa lanseerattiin todellakin Lammin suunnittelema Lammily-nukke. Ensimmäiset uudet kaunottaret jalkautuvat kansan pariin nettisivun mukaan vuoden lopulla. Lammilyn iskulause kuuluu "Average is beautiful". Hmm. Pepitan mielestä kauneutta löytyy tietenkin myös keskiverron ulkopuolelta. Kotisivullaan Lamm kuitenkin tulkkaa iskulauseen tarkoittavan, että todellisuus on kaunista.

On varmasti vielä matkaa siihen, että lelutehtaat alkaisivat tehdä nukkeja, joissa näkyisi ruumiinmuotojen koko kirjo. Lammilyn viitoittama suunta lienee kuitenkin oikea. Pepita näkee Lammin projektin taideteoksena, joka on saanut aikaan raikasta keskustelua ihannevartalosta, lelumuotoilun tyylittelyn moraalista  ja leluista median sanansaattajina.

Pepita oli lauantaina vierailulla synnyinseudullaan. Tyttärelle löytyi tuliainen kirpputorilta. Mittasuhteiltaan terveitä nukkejahan voi hyvällä tuurilla löytää suuntamalla katseet lapsinukkeihin ja suurten lelumerkkien ulkopuolelle. Suloinen, 20-senttinen muovinukke maksoi sentilleen saman verran. Tukka on mohairia ja vaatteet jääneet maailmalle. Silmämeikkimuodista päätellen nukke lienee vähintään Pepitan ikätoveri. Nukkea tyttärelle ojentaessaan Pepita sai opetuksen. 4-vuotias lausahti suu mutrussa: "Mä en haluu uutta nukkea." Tyttäreni lapsiluku oli tällä erää täysi.

Liian paljon televisiota

Liz Pichonin kuvitusta Hekku-kirjaansa

Väripalan pienessä lastenkirjakattauksessa on jo kasvatettu kukkia ja tunteita. Mitä vielä saisi olla? Miten olisi pari palaa ruutukasvatusta?

Luin eilen lasten kanssa Liz Pichonin kuvakirjan Hekku hylkää television (Kustannus-Mäkelä 2003). Kirja kertoo viisihenkisestä koiraperheestä, jossa yksi koiralapsista tuijottaa päivät pitkät televisiota, vaikka sisaruksilla on kivat leikit meneillään. "Kohta sinun silmäsi ovat kulmikkaat kuin televisioruutu," varoittaa äitikoira poikaansa. Sitten vanhemmat kyllästyvät Hekun riippuvuuteen ja raahaavat television pihavajaan. Hekku ei näekään enää lempiohjelmaansa Superkoiraa. Mutta Hekku heittäytyykin luovaksi ja alkaa leikkiä Superkoiraa, joka pelastaa pahvilaatikkotelevision. Sisarukset yhtyvät koko iltapäivän kestävään leikkiin. Erikoinen käänne kirjassa on se, että äitikoira livahtaa vaivihkaa pihavajaan katsomaan Superkoiran viimeistä jaksoa. Kun muu perhe löytää äidin vajasta, Hekku ei tahdo katsoa ohjelmaa, vaan leikkiä. Koiraperhe päättää katsoa kuitenkin yhdessä tämän viimeisen jakson ja leikkiä sen jälkeen Hekun kanssa. Hekku vakuuttaa lopussa television ääreltä, että huolta ei ole, kaukosäädin on hänellä. 

Kirja on jo yli 10 vuotta vanha, joten lasten kohtaamien ruutujen määrä on kasvanut ja niiden käytön rajoittaminen vaikeutunut. Televisio toimii kuitenkin edelleen hyvänä symbolina mistä tahansa mediaruudusta, vaikkakin nykylasten omia kännyköitä tai tietokoneita ei kovin helpolla saakaan raahatuksi lukkojen taakse vajaan. Kirja ei syyllisty liialliseen ehdottomuuteen, sillä lopussa television yhteinen kohtuukäyttö hyväksytään. Se, mitä tapahtuu Superkoira-sarjan päättyessä, jää arvoitukseksi. Kirja antaa rivien välissä myös sisustusvinkin: televisio sijoitetaan pois olohuoneesta, epämukavampaan tilaan. Tosin nykysuositus lienee se, että ainakin tietokone sijaitsisi olohuoneessa, jotta vanhemmat voisivat vahtia lapsen tekemisiä paremmin.

Hekku-koiran lopussa pitelemä kaukosäädin johdattaa ajatukset kaukosäätimen hallinnointiin. Voisin kiteyttää asian niin, että kaukosäätimen valtias olkoon perheessä se, joka arvostaa leikkiä eniten.

4- ja 5-vuotias kuuntelivat kirjan kiinnostuneina ja kuvituksen hauskoista yksityiskohdista juteltiin. Illalla television ääreltä kuului kysymys: "Äiti, tuleeko liiasta telkkarin kattomisesta oikeasti ruudun muotoiset silmät?"

Petra Heikkilän kuvitusta Hippu-kirjaansa

Television katselusta ollaan huolissaan toisessakin kuvakirjassa. Hipun laatikkoleikki (WSOY 2009) on itse kirjoittamani ja kuvittamani, eräänlainen ruutukasvatuskirja sekin. Siinä Hippu-possun kotiin hankitaan uusi televisio, joka saapuu suuressa pahvilaatikossa. Hippu vaatii laatikon itselleen leikkiin. Pikkupossu saakin leikkiä itsekseen, sillä vanhemmat viihtyvät sohvalla televisiota katsellen. Hippu tekee pahvilaatikosta kodin, jäätelökioskin, auton ja siivoojarobotin, mutta huomiota ei vanhemmilta heru. Vasta sähkökatkos saa vanhemmat havahtumaan. Silloin he löytävät aivan uudenlaista iltaohjelmaa Hipun huoneesta ja juuri ostettu televisio jää jatkossakin kakkoseksi.

Kirjan synnyn aikoihin vauvaperheessämme ei median liikakäyttö ollut erityisen ajankohtainen teema. En ollut myöskään törmännyt Liz Pichonin Hekku-kirjaan. Olin kirjaa tehdessäni yleisellä tasolla huolissani siitä, miten media ryövää aikaa perheitten yhdessäololta. Kirjan ideointivaiheessa muistelin entistä kämppäkaveriani, joka oli lapsuudessaan askarrellut itse television pahvilaatikosta. Käsistään taitavan ystäväni televisiossa liikkui piirretty kuvanauha joka kelautui talouspaperirullan ympärille. Hippukin kehittelee kirjassa oman, simppelimmän versionsa. Pahvilaatikkotelevisioita toivoisi lisää lastenhuoneisiin. Eivätkä ne siivoojarobotitkaan hassumpia olisi...