Jalkapallosta taidetta

Tätä päivää on odotettu. Tänään se loppuu! Televisiossa ei taas vähään aikaan näytetä nurmikolla pallon perässä juoksentelevia setiä, jotka kampittavat, harhauttelevat ja purevat toisiaan.

Onhan peleissä jotain sykähdyttävääkin – tunteelliset halaukset, hikisten pelipaitojen vaihtoseremoniat ja ne joulu- ja pääsiäiskortit, joita tuomari jakelee huomiota kaipaaville pelaajille.

Sitä Pepita ei ymmärrä, miksi tuomari tuhlaa partavaahtoaan nurmelle pelaajien jalkojen juureen. Eikä sitä, miksi näissä kisailuissa loistavista näyttelijäsuorituksista annetaan lopulta vain yksi pysti, joka ei edes muistuta Oscar-patsasta.

Jotkut kai pitävät jalkapalloa taiteenakin. Ainakin jalkapallosta voi tehdä taidetta. Pronssipeliä seuratessaan Pepita ehti kehitellä FaceMaker-palikoilla notkean jalkapalloilijan.

Suurta urheutta?

Jean de Brunhoffin kuvitusta kirjasta 
Babarin lapsuus, WSOY 1958

Pepita Ruutu vietti lauantain tutustuen kahteen itselleen vieraampaan maailmaan, musiikkiin ja urheiluun. Mukana oli tukijoukkoina mies ja kaksi lasta. Ensimmäiseksi musiikkiosuus: kulttuurinnälkäisiä vanhempia lapsineen Tampereen yliopiston juhlasalissa kuulemassa Tampereen akateemisen sinfoniaorkesterin musiikkisatua Tarina Babarista, pienestä elefantista. Ilmoituksen mukaan esitys sopi 4-10-vuotiaille. Kyseessä on musiikkisatu, jonka Francis Poulent oli säveltänyt Jean de Brunhoffin kuvakirjojen pohjalta 1940-luvulla.  Käsiohjelmasta käy selville, että sävellys oli alunperin syntynyt niin, että eräs Poulentin sukulaistyttö oli halunnut vaihtelua musiikkiin ja työntänyt sedän nuottitelineelle Babar-kirjan. Poulent luki tarinan tytölle ja soitti väliin keksimäänsä musiikkia. Viiden vuoden kuluttua hän kirjoitti musiikin muistiin ja 1960-luvulla musiikkisatu sovitettiin sinfoniaorkesterille.

Musiikkisadun alkuperäiset elementit olivat siis lausunta, kuvakirjan kuvat ja kohtauksiin liittyvä musiikki. Ne kaikki tavoittivat myös lauantain yleisön. Nykyteknologian voimin kirjan kuvitusaukeamia näytettiin komeasti valkokankaalla. Aluksi esiteltiin orkesterin soittimet, joka teki hyvää varsinkin Pepita Ruudun yleissivistykselle. Nyt Pepita erottaa toisistaan kontrabasson ja sellon, eikä enää sekoita tuubaa ja trumpettia toisiinsa.  Vahva musiikki, söpöstelemättömät kuvat ja Pikku Kakkosen tädin (Veera Degerholmin) kerronta tekevät 4-vuotiaaseen tyttäreen vaikutuksen. Kertomuksen alussa tytär päätti, että äiti on äitinorsu  ja hän itse on pikkuinen Babar. Seuraavassa kohtauksessa äitinorsu ammutaan. 4-vuotias peittää päänsä äitinsä syliin, mutta sitten hän ei enää kestä. Salissa on muutaman sekunnin hiljainen hetki, jonka rikkoo 4-vuotiaan sydäntäriipaiseva nyyhkäisy. Päät kääntyvät – kuka ei ollut tarpeeksi urhea?

Illalla näimme TV-ruudusta jääkiekkoilija Teemu Selänteen uran päätöksen, joka johti olympiapronssimitaliin. Kyyneliään pyyhkivää Teemu Selännettä haastatellaan televisiossa. Ajoittaista urheiluallergiaa poteva Pepita Ruutukin on leiriytynyt ruudun ääreen liikuttuneena. Riemukkaaseen peliin hetki sitten eläytynyt 5-vuotias poika katsoo Selännettä ja ihmettelee, miksi tuo itkee. Selitämme, että ilosta se itkee ja toisaalta haikeudesta, kun ura loppuu. Selänne toteaa, että oli kyllä luvannut olla itkemättä haastattelussa. Miksi – pitääkö urheilijan taistella urheasti myös kyyneliä vastaan? Nukkumaan mennessä 5-vuotiaalta tulee itku. Sanoo itkevänsä ilosta – mutta kohta ei enää oikein tiedä, miksi. 

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.