Keikkaa Valkeakoskella

Kuva: Hanna Nerama

Pepita pääsi eilen Valkeakosken kirjastoauton kyytiin! Aamupäivä meni joutuisasti kolmella koulu- ja päiväkotipysäkillä. Pepita kertoi lapsiryhmille siitä, miten Ilvekset kuin veljekset -kirja syntyi. Mukana menossa oli Pepitan itse ompelema Otto-ilves. Alunperin Pepita loi jättipehmon Helsingin kirjamessujen esiintymistä varten, kirjamessuillahan kaiken pitää olla suurta.

Ilvekset kuin veljekset -kirja on juuri nyt ajankohtainen, koska Nukketeatteri PikkuKulkuri tulee esittämään kirjan tarinaa lauantaina Valkeakosken kirjastoon. PikkuKulkurin Facebook-sivulta voi lukea koko kevään esitysaikataulun. 

Leluaineksia kotoa ja luonnosta

Lilla Villanin yksi iso seinä on liitutaulua. Hauska idea näyttelytilassa!

Pepitan kuvitusnäyttely on esillä kulttuuritalo Lilla Villanissa Sipoossa lokakuun ajan. Pepita piipahti paikalla kertomassa kolmelle eskariryhmälle kirjantekemisestä ja kuvittamisesta. Lapset olivat eskarissa tutustuneet Pikku Nunuun löytöretki-kirjaan. Kirjan kuvitus on toteutettu kollaasitekniikalla ja kirjassa on yhtenä juonteena afrikkalaisten lasten itse tekemät lelut. Niinpä Pepita oli kehitellyt vierailunsa loppuun puolen tunnin työpajan, jossa lapset saivat tuunata hahmon perinteisestä suomalaisesta lelumateriaalista, kuusenkävystä.

Koska aika oli niin lyhyt, Pepita oli valmistanut etukäteen lapsille eräänlaisia hahmotelmia. Kodeista löytyvä roina on hyvä saada oivaltavaan uusiokäyttöön, joten käpylehmä karkasi uudelle vuosituhannelle. Joulupallot, mehupillit, lateksimaalinjämät ja taulunkiilat pääsivät lelumateriaaliksi.

Kuudenkymmenen käpyhahmotelman tekeminen etukäteen vaati toki melkoisesti aikaa, mutta siinä sivussa Pepita tuli pohtineeksi materiaaleja leikkisästä näkökulmasta. Kuinka hauskoja mehupillinivelet ovatkaan! Miten moneksi joulupallopää muuntuukaan!

Ajan kanssa Pepita toki tekisi kaiken lasten kanssa alusta lähtien, mutta pikapajaa varten valmiiksi liimatut raajat ja päät lunastivat paikkansa. Pepita näytti lapsille käpyhahmolauman ja pyysi heitä herättämään hahmot eloon. Variaatioita ja materiaalivaihtoehtoja oli sen verran, että lasten mielikuvitus alkoi lentää! Riemu oli suuri, kun lapset pajan päätteeksi saivat oman hahmonsa mukaansa.

Tuunaukseen lapset saivat käyttää kakkupaperia, kangasnauhaa, höyheniä, askartelusilmiä, lehtileikkeitä, permanenttitusseja sekä erikoisuutena ugandalaista puunkuorikangasta, jota Pepita oli tuonut mukanaan aikoinaan matkaltaan.

Joulupallojen naruista hahmot saa ripustettua vaikkapa kuuseen. Mikäli asia innostaa, metsään kannattaa mennä käpyjahtiin ennen lumen tuloa!

PikkuKulkurin uusi vaellus alkoi!

Otto ja Ilpo Mikkonen. Kuva: Caius Andreas Bruun

Pepita ja lapset olivat eilen Annantalolla Helsingissä nukketeatterin ensi-illassa. Nukketeatteri PikkuKulkurin Ilvekset kuin veljekset lumosi. Esitys on Pepitan kirjalle sopivasti uskollinen, mutta silti luovasti sovellettu, huumorilla höystetty ja lämmöllä rakennettu. Loistava Ilpo Mikkonen ohjaa nukkeja välillä kaksin käsin ja jopa suullaan! Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula, visualisoinut Heini Maaranen ja tunnelmallisen musiikin on tehnyt Tapani Rinne.

Ensi-illan jälkeen Otto vilkutti Pepitalle heipat.

Heini Maarasen  kissapetonuket ovat upeita taideteoksia. Nukeissa on sellaista sielukkuutta, että ei niitä oikein nukeiksi voi edes kutsua. Katsokaa nyt vaikka tätä Tale-tiikeriä!

Tale-tiikeri

Pepita aikoo pongata PikkuKulkurin keikoilta aina kun mahdollista. Tietoa lähitulevaisuuden esityksistä ja ensi-illan tunnelmakuvia löytyy PikkuKulkurin Facebook-sivulta.

Pepitan kirjasta nukketeatteria!

Kuva: Caius Andreas Bruun

Pepitan kirja Ilvekset kuin veljekset, (Lasten Keskus 2004) on päätynyt Nukketeatteri PikkuKulkurin nukketeatteriesitykseksi! Ensi-ilta on Annantalolla tiistaina 27.9. kello 18. Esitys on suunnattu 3-8 -vuotiaille. PikkuKulkuri on nimensä mukaisesti kiertävä nukketeatteri, jossa näyttelijäntyön hoitaa Ilpo Mikkonen. Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula, visualisoinut Heini Maaranen ja musiikki on Tapani Rinteen.

Pepita on kuullut väliaikatietoja projektin etenemisestä aika ajoin. Nukentekijän (kuten muidenkin tiimin jäsenten) ammattitaidosta Pepita oli täysin vakuuttunut, mutta silti tippa tuli linssiin, kun Pepita näki yläpuolella olevan kuvan näytelmän kohtauksesta. Miten hienosti onkaan tavoitettu kirjan tunnelma ja Otto-ilveksen hahmo! Pitsiä ja räsymattoa! Ah!

Esityksen materiaalivalinnat yhdistyvät kekseliäästi Pepitan kirjan kuvitukseen. Kuvituksessa Pepita on käyttänyt pehmeäsävyisen akryylimaalauksen rinnalla kollaasimateriaalia, kuten pilkkukankaita, undulaatinsulkia, siemeniä ja kakkupaperia.

Ilvekset kuin veljekset kertoo tarinan pienestä Otto-ilveksestä, jonka leopardi ja gepardi ovat yhdessä adoptoineet. Pilkkuja rakastavan Otto-pojan sopeutuminen ei ole helppoa. Enempää juonipaljastuksia ei tällä erää.

Koska tarinaan olennaisesti kuuluu pilkut, Pepita poikkesi ensi-iltavaateostoksilla. UFF:in alepäiviltä löytyi pilkullinen Noa Noan kietaisuleninki, 3 €. Pepita piristää mekkoa Rouva Huun polkunapilla.

Kirjojen elämänkaari on aina pieni arvoitus. Tämän ilveskirjan polku kulkee nyt hyvässä maastossa.

Mietintäriepu löytyi!

5-vuotias on nyt 6-vuotias. Tytär toivoi lahjaksi pingviiniä, bambia tai pupua. Leluna siis, onneksi.

Pupun erityisvaatimuksena oli, että korvia piti pystyä muotoilemaan. Vaatimusten mukainen ristiturpa löytyi Tampereen Luontokaupasta. Korvissa on sisällä rautalankaa, joten ne saa aseteltua haluamaansa asentoon.

Tytär sai viettää prinsessapäivää kotona. Päälle puettiin toisesta lahjapaketista tullut juhlamekko. Aamukakkupöydässä 6-vuotias totesi, että uuden pupun halaaminen on kuin mietintärievun puristamista. Mietintäriepua ei joulupukilta tullut, joten pupu on siis riepu. 6-vuotias kertoi, että pupu on kuin se "äidin runon pupu, joka laittaa korvansa solmuun ja miettii".

Pepita on tosiaan kirjoittanut runon Muistinsa menettänyt rusakko (kirjassa Lokin lokiikkaa, Lasten Keskus 2005). Solmu nenäliinassahan on vanha kikka jonkin asian muistamiseen. Korvien solmiminen auttaa kuitenkin rusakkoa, ainakin jonkin verran.

Lokin lokiikkaa -kirjan muistinsa menettänyt rusakko.

Muistinsa menettänyt rusakko

Kerran tuli luokseni rusakko.
Tuli, kun oli pakko.
Ei muistanut mihin pisti muistinsa,
oli kyllä etsinyt, tonkinut kuistinsa,
kaivellut kiivaasti kirjoituspöytää.
Vaan muistiaan ei voinut löytää.

Ei tiennyt, kuka on presidentti,
ei, kuinka pitkä on sentti,
tai miten vannotaan vala,
ei edes sitä, että hauki on kala. 

Sanoin: – Muistamisen piinassa
auttaa solmu nenäliinassa. 

Mutta rusakko korvansa solmuksi liitti
ja minua sitten kovasti kiitti, 
sillä hän muisti jo, mikä on hauki.

Mutta ei sitä, miten solmun saa auki. 

(Petra Heikkilä)

Pepita sai Adventure-palkinnon!

Eilen jaettiin Raumalla Pertsa ja Kilu -päivillä Laivakello- ja Adventure-palkinnot. Loistava sanataituri, kirjailija Hannele Huovi palkittiin Laivakello-palkinnolla. Pertsa ja Kilu -päiviä järjestää Väinö Riikkilä -seura. 

Kuvittajalle myönnettävä Adventure-palkinto annettiin Pepitalle! Palkinnon perusteluissa lukee mm. seuraava, tuhti lause: "Adventure-palkinnon saajan kuvituksissa näkyy rakkaus lapsiin, halu ymmärtää lasten maailmaa ja asettua lapsen asemaan niin, että vaikeat aiheetkin on kuvattu lapsilähtöisesti ja lasta ymmärtäen. Näin lapsi saa vapauden kasvaa haluamallaan tavalla ja haluamassaan tahdissa."

Lisää palkinnosta vaikkapa Lastenkirjahyllystä. 

Tämä Adventure-uutinen ei siis ole uutisankka. Ankat kylläkin piristivät Pepitan päivää synnyinkaupungin Forssan kirpputoreilla tänään. Suloiset vesilinnut löytyivät kahdelta eri kirpputorilta, yhteensä 8 eurolla. Ankkojen sisälle voi varastoida aarteita. Toisella ankalla oli mukanaan pikkuinen, rakkaudenvärinen lapsiankka.

Adventure-palkinnon jälkeen on aika purjehtia kohti uusia seikkailuja.

Yllätys yllätys!

Yllätysmunien kotiin salakujettama muovitilpehööri ei ole juurikaan kiehtonut Pepitaa. Tänä pääsiäisenä munista on kuitenkin alkanut löytyä hauskoja, muototajua haastavia kääntöhahmoja. Sammakko, joka on toisin päin hirvenpää! Pingviini, joka on toisin päin sarvikuononpää! Ja kun muistelee takavuosien iloisia löytöjä, tulee mieleen tonttu, joka on toisin päin krokotiili! Netin uumenista löytyi tieto, että tuo tonttukroko on Kinderin yllätys vuodelta 1999. Hahmon lumovoimasta todistaa se, että tuo tonttukroko löytyi edelleen Pepitan laatikosta. Pikkuhahmon vuolukiviveistosta muistuttava ulkonäkö poikkeaa edukseen tavallisesta yllätyskrääsästä.

Tällaisten silmänkääntötemppujen kehittäminen ei varmasti ole helppoa, mutta taatusti palkitsevaa. Näin pääsiäisen kunniaksi Pepita kaivaa esiin itsetekemänsä kääntökuvan pupusta, joka riisuu päähineensä ja pukee housut käden käänteessä. Kuva on kirjasta Makin makiikkaa (Lasten Keskus 2007).

Vaikka yhdenkin kääntökuvan keksiminen on haastavaa, on kuitenkin olemassa kokonaisia kääntökuvakirjojakin, esimerkiksi Satu Kontisen Hupskeikkaa (WSOY 2010). Kääntökuvien kiehtovuus lienee pelkistämisessä. Joka elementillä on oltava kaksi uskottavaa roolia.

Munien löydöt ajoivat Pepitan etsimään tietoa yllätysfiguurikulttuurista netistä. Radio Novan helmikuisesta nettijutusta löytyy kurkistus Kinder-hahmojen keräilyyn. Pepita huomaa, että Kinder-yllätysten keräily ei ole enää leikin asia. Vanha yllätys voi olla aarre. Ruotsalaisen keräilijän sivustolta löytyy noita kauniita 1990-luvun lopun vuolukivimäisiä kääntöhahmoja lisääkin. Pepita ei niin välitä, kertyykö yllätyshahmoille aikojen saatossa keräilyarvoa vai ei. Kääntöhahmot pääsevät Pepitan taidekasvatusvälineistöön. 

Suurin yllätys on, että, että pienestä munasta voi saada tuhdin oivalluksen.

Onnen avaimet uuteen vuoteen

Tänään tehdään taas lupauksia, ennustellaan ja toivotaan onnea  uuden vuoden kynnyksellä. Mutta mistä se onni tulee?

Pepita teki yhteistyössä Vankilamuseon kanssa lasten kuvakirjan Onnen avaimet. Pepita sai tehtäväkseen kirjoittaa ja kuvittaa kirja, jossa seikkailee Vankilamuseon maskotti Vallu-rotta. Vankila-aiheisen lastenkirjan tekeminen ei todellakaan ole niitä kaikkein helpoimpia!

Lopulta syntyi kirja, joka tarjoilee lapsille hienovaraista tapakasvatusta. Juustovarkauksista istunut Vallu alkaa miettiä menneisyyttään ja kirjoittaa vankilakavereilleen elämänohjeita avaimenperiin, jotka kaverit saavat vapautuessaan. Kirjassa Vallu menee katsomaan, miten  entiset vankilakaverit pärjäävät vapaalla jalalla ja miten elämänohjeet ovat tehonneet. Kirjaa on myynnissä Vankilamuseossa.

Touhukuu päättyy siis tähän. Timmikuussa Pepita keskittyy kuntoon ja ulkonäköön.

Neljätoista Kimuranttia juttua

Hippu saa paketin Kimurantti juttu -kirjassa

Tässä touhukuussa on jotain erityistä. Ilmassa tuntuu olevan selkeää tahtoa auttaa lapsiperheitä, joille ei ehkä ilman ulkopuolista tukea tulisi jouluna lahjoja. Pepita tahtoo auttaa. Miten ihmeessä tonttuna toimiminen voisi onnistua? Auttaja voi toimittaa lasten lahjoiksi sopivia tavaroita Joulupuu-keräyspisteisiin, joista ne sitten toimitetaan paketoituina ja nimilapuilla varustettuina lapsille jouluaatoksi.

Ymmärrettävistä syistä lahjojen pitää olla käyttämättömiä. Se siitä kierrätyksestä siis tämän lahja-asian kohdalla. Pepitan toinen periaate on suosia itse tehtyjä lahjoja. Miten sille periaatteelle nyt käy?

14 kappaletta Kimurantti juttu -kirjaa (WSOY 2005)

Pepita päättää lahjoittaa 14 kappaletta Kimurantti juttu -kuvakirjaansa 2-4 -vuotiaille lapsille. 14 siis vuoden 2014 mukaan. 14. joulukuuta on viimeinen keräyspäivä.

Kotikaupungistaan Pepita löysi Joulupuu-keräyksen, jonka järjestää Tammerkosken Nuorkauppakamari ry. Joulupuu-keräyksiä järjestetään eri puolella Suomea.

Väripala haastaa mukaan Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huun! Huu, löytyisikö hyllystäsi kirjalahjoja?

Pihakirpputori perinteeksi?

Pepita myi tarpeettomia tavaroitaan viime viikonloppuna pihakirppiksellä synnyinseudullaan vanhempiensa ja Rouva Huun kanssa. Ilahduttavaa oli, että kävijöitä riitti miltei katkeamattomana virtana kuuden tunnin ajan. Moni tavara löysi uuden kodin. Pepita istutti Otto-ilveksen ja Maki-apinan portille sisäänheittäjiksi. Pepita ompeli jättipehmot aikoinaan kirjamessuesiintymisiä varten omien kuvakirjojensa hahmojen mukaan.

Pihakirpputori oli osa suurempaa kirpputorikierrosta, jossa kokoavana voimana oli kunnan kulttuuritoimi. Idea oli lähtoisin Pepitan isältä, joka oli viime vuonna kiertänyt Marttilassa pihakirpulta toiselle numeroidun kartan avulla. Marttilassa tapahtumaa vietettiin tänä vuonna jo toistamiseen. Toivottavasti Pepitankin synnyinseudulle syntyy pihakirppuperinne.

Pepitan päivä kului tiiviisti myyntipuuhissa. Lähimmät muut myyntipaikat olivat kilometrien päässä. Muiden pihoilta Pepita ei siis voinut tällä kertaa löytöjä tehdä. Hamsterinvaistot istuvat Pepitassa kuitenkin syvällä. Isän varastosta löytynyt jugend-lampun aihio oli myynnissä sitkeästi loppuun asti, mutta jatkossa se siirtyy Pepitan kukka-amppeliksi.

Sulatin kellon veteläksi

Ylhäällä Makin makiikkaa -kirja, alempana Riimikissa kikattaa.

Ilokuun kunniaksi jotakin iloista, suorastaan kikatuttavaa.

Pepita on kirjoittanut ja kuvittanut runokirjan Makin makiikkaa (Lasten Keskus 2007). Kirjassa seikkailee kissamaki, joka on apina, ainakin puoliapina. Maki on kokeilija ja seikkailija, joka näkee ympärillään arjen ihmeitä, eräänlaista taikuutta siis. Kirjan aloitusrunossa maki haluaa kyseenalaistaa tavalliset normit, mittanauhan, kellon ja kartan.

Juuri tuo Makin makiikkaa -runo pääsi mukaan keväällä ilmestyneeseen kirjaan Riimikissa kikattaa, (Tammi 2013) jonka ovat koonneet sanataidekasvattajat Anna Anttonen ja Kati Inkala. Kirjassa on runoja yli 20 tekijältä, uusia ja vanhoja. Kirjailija Eppu Nuotio on kirjoittanut ihan uusia runoja juuri tätä kirjaa varten. Kirjan on kuvittanut Karoliina Pertamo. Erikoisuutena kirjassa on runojen leikkiohjeet, tarkoilla ikäsuosituksilla varustettuina. Esipuheessa tosin myönnetään, että runot ja leikit toimivat miltei minkäikäisen lapsen kanssa hyvänsä.

Tekijänkappaleen kolahdettua postilaatikkoon lapset pyysivät äitiä kokeilemaan kirjan runoleikkejä. Jumpaksihan se meni, myös aivojumpaksi. Runojen, omienkin, muistaminen ulkoa (samalla kun pitäisi muistaa leikkikoreografia) on Pepitalle jostain syystä todella vaikeaa. Mutta sylikkäin olo, hassuttelu ja pienet yllätyskeinutukset saivat kyllä kaikki kikattamaan.


Makin makiikkaa

Minähän tempun tekaisin
pistin sentit sekaisin.
Sulatin kellon veteläksi
muutin pohjoisen eteläksi. 


Kirjan leikkiehdotus runolle on seuraava: Koputa jalkoja lattiaan ja naputa varpaita yhteen. Vedä polvet syliisi. Kiepsahda lapsen kanssa selälleen ja sieltä takaisin istumaan. Pepita kokeili tätä lasten kanssa sylikkäin. Hyvinhän se toimi. Pepita sepitti leikkiohjeesta kotikäyttöönsä oman version saadakseen itselleen muistisääntöä runonlausuntaan. 4- ja 6-vuotias innostuivat nimittäin vaatimaan toistoja.

Näin Pepita selviää leikkihetkestä: Lapsi selin syliin, rummutetaan lapsen jaloilla lattiaa ensimmäisen rivin tahdissa. Sekoitetaan senttejä: heilutellaan lapsen jalkoja ristiin. Sulatellaan kelloa vatkaamalla hellästi lapsen jalkoja, kuin ne olisivat vetelät viisarit. Pohjoinen muuttuu hetkeksi eteläksi, kun keinahdetaan lapsi sylissä selälleen ja takaisin.

Riimikissa kikattaa toimii varmasti kotikäytön lisäksi erityisen hyvin monenlaisten vanhempi-lapsi-harrastusten virikkeenä. Nuottejakin on sen verran, että innokkaita käyttäjiä löytynee muskareistakin.

Pois suorituspaineet. Eihän kikatus tule leikkiohjeiden orjallisesta noudattamisesta vaan hyvästä vuorovaikutushetkestä. Ja toki kirjaa voi lukea myös tavanomaisen runo- ja lorukirjan tapaan, ilman leikkejä.

Vaan lapset kun pääsivät runoleikkien makuun, paluuta tavalliseen ei enää ole. Pepita ei voi lausua Makin makiikkaa -runoa enää ilman jumppaa.

Joskus on terveellistä sulattaa se kello, antautua leikkihetkeen, unohtaa kiireet. 

Liian paljon televisiota

Liz Pichonin kuvitusta Hekku-kirjaansa

Väripalan pienessä lastenkirjakattauksessa on jo kasvatettu kukkia ja tunteita. Mitä vielä saisi olla? Miten olisi pari palaa ruutukasvatusta?

Luin eilen lasten kanssa Liz Pichonin kuvakirjan Hekku hylkää television (Kustannus-Mäkelä 2003). Kirja kertoo viisihenkisestä koiraperheestä, jossa yksi koiralapsista tuijottaa päivät pitkät televisiota, vaikka sisaruksilla on kivat leikit meneillään. "Kohta sinun silmäsi ovat kulmikkaat kuin televisioruutu," varoittaa äitikoira poikaansa. Sitten vanhemmat kyllästyvät Hekun riippuvuuteen ja raahaavat television pihavajaan. Hekku ei näekään enää lempiohjelmaansa Superkoiraa. Mutta Hekku heittäytyykin luovaksi ja alkaa leikkiä Superkoiraa, joka pelastaa pahvilaatikkotelevision. Sisarukset yhtyvät koko iltapäivän kestävään leikkiin. Erikoinen käänne kirjassa on se, että äitikoira livahtaa vaivihkaa pihavajaan katsomaan Superkoiran viimeistä jaksoa. Kun muu perhe löytää äidin vajasta, Hekku ei tahdo katsoa ohjelmaa, vaan leikkiä. Koiraperhe päättää katsoa kuitenkin yhdessä tämän viimeisen jakson ja leikkiä sen jälkeen Hekun kanssa. Hekku vakuuttaa lopussa television ääreltä, että huolta ei ole, kaukosäädin on hänellä. 

Kirja on jo yli 10 vuotta vanha, joten lasten kohtaamien ruutujen määrä on kasvanut ja niiden käytön rajoittaminen vaikeutunut. Televisio toimii kuitenkin edelleen hyvänä symbolina mistä tahansa mediaruudusta, vaikkakin nykylasten omia kännyköitä tai tietokoneita ei kovin helpolla saakaan raahatuksi lukkojen taakse vajaan. Kirja ei syyllisty liialliseen ehdottomuuteen, sillä lopussa television yhteinen kohtuukäyttö hyväksytään. Se, mitä tapahtuu Superkoira-sarjan päättyessä, jää arvoitukseksi. Kirja antaa rivien välissä myös sisustusvinkin: televisio sijoitetaan pois olohuoneesta, epämukavampaan tilaan. Tosin nykysuositus lienee se, että ainakin tietokone sijaitsisi olohuoneessa, jotta vanhemmat voisivat vahtia lapsen tekemisiä paremmin.

Hekku-koiran lopussa pitelemä kaukosäädin johdattaa ajatukset kaukosäätimen hallinnointiin. Voisin kiteyttää asian niin, että kaukosäätimen valtias olkoon perheessä se, joka arvostaa leikkiä eniten.

4- ja 5-vuotias kuuntelivat kirjan kiinnostuneina ja kuvituksen hauskoista yksityiskohdista juteltiin. Illalla television ääreltä kuului kysymys: "Äiti, tuleeko liiasta telkkarin kattomisesta oikeasti ruudun muotoiset silmät?"

Petra Heikkilän kuvitusta Hippu-kirjaansa

Television katselusta ollaan huolissaan toisessakin kuvakirjassa. Hipun laatikkoleikki (WSOY 2009) on itse kirjoittamani ja kuvittamani, eräänlainen ruutukasvatuskirja sekin. Siinä Hippu-possun kotiin hankitaan uusi televisio, joka saapuu suuressa pahvilaatikossa. Hippu vaatii laatikon itselleen leikkiin. Pikkupossu saakin leikkiä itsekseen, sillä vanhemmat viihtyvät sohvalla televisiota katsellen. Hippu tekee pahvilaatikosta kodin, jäätelökioskin, auton ja siivoojarobotin, mutta huomiota ei vanhemmilta heru. Vasta sähkökatkos saa vanhemmat havahtumaan. Silloin he löytävät aivan uudenlaista iltaohjelmaa Hipun huoneesta ja juuri ostettu televisio jää jatkossakin kakkoseksi.

Kirjan synnyn aikoihin vauvaperheessämme ei median liikakäyttö ollut erityisen ajankohtainen teema. En ollut myöskään törmännyt Liz Pichonin Hekku-kirjaan. Olin kirjaa tehdessäni yleisellä tasolla huolissani siitä, miten media ryövää aikaa perheitten yhdessäololta. Kirjan ideointivaiheessa muistelin entistä kämppäkaveriani, joka oli lapsuudessaan askarrellut itse television pahvilaatikosta. Käsistään taitavan ystäväni televisiossa liikkui piirretty kuvanauha joka kelautui talouspaperirullan ympärille. Hippukin kehittelee kirjassa oman, simppelimmän versionsa. Pahvilaatikkotelevisioita toivoisi lisää lastenhuoneisiin. Eivätkä ne siivoojarobotitkaan hassumpia olisi...

Kalevalan päivänä

Kalevalan päivä sai minut kaivamaan tämän kuvituskuvani esiin. Paikka sydämessä -kirja (WSOY 2007) on aikuisten kuvakirja, jossa nainen paikkaa sydäntään ja etsii omaa paikkaansa. Kirjassa hylätyt tai arkiset esineet muokataan nuoren naisen tunteiden tulkeiksi. Kuvituksessa on viitteitä taidehistoriaan. Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarua (1891) mukaillen maalasin tämän nykyneidon, joka alkuperäisen Ainon tavoin suhtautuu penseästi kosijaansa. Nykyneidon kosija on lätkässä, neito itse ei, siksi kirjassa kehotetaankin antamaan rukkaset. Lätkämiehen saamat rukkaset ovat paksunahkaiset jääkiekkohanskat.