Äiti, sinä olet tähti!

Pepita vietti äitienpäivän aattoa Tallinnassa, muun muassa Kumussa, nykytaidetta ja sydäncappucinoa siemaillen. Sillä aikaa mies ja lapset muokkasivat Pepitalle äitienpäiväaamun laulua:

Tuiki tuiki äitönen,

koko päivän sua katselen.

Lämpimänä loistat vaan,

sua kun halata mä saan.

Tuiki tuiki äitönen,

sulle suukon antelen!

Aamuinen jälleennäkeminen oli tavallista hilpeämpi. Olihan Pepita ollut perheensä luota poissa, kaukomailla, peräti puolitoista vuorokautta.

Pepita sai lahjaksi mansikoita. Tosin amppeliversiona, joten maistiaisia tulee vasta aikojen päästä.

Mihin vitsa vääntyy?

Palmusunnuntain aamuna olohuoneen pöydän ääressä käynnistyi jokavuotinen vitsankoristelutuokio. 6-vuotias oli perinteisillä linjoilla. Hän koristeli innolla heti aamulla vitsansa pillinpalaketjuilla, höyhenillä ja muovipussinpaloilla, sonnustautui pupuasuun ja lähti pikku kierrokselle pihaan naapurin pojan kanssa.

7-vuotias innostui asiasta vasta iltapäivällä. Hän pukeutui leijonaksi ja lähti naapurin pojan kanssa lähipitseriaan virpomaan. Mitä? Pitseriaan, miksi? No, olihan hänen saatava käyttää jossain keksimäänsä virpomislorun muunnelmaa, joka päättyy: Vitsa sulle, pitsa mulle.

Pitsaa ei tietenkään tullut, mutta limppari kyllä.  

Mietintäriepu löytyi!

5-vuotias on nyt 6-vuotias. Tytär toivoi lahjaksi pingviiniä, bambia tai pupua. Leluna siis, onneksi.

Pupun erityisvaatimuksena oli, että korvia piti pystyä muotoilemaan. Vaatimusten mukainen ristiturpa löytyi Tampereen Luontokaupasta. Korvissa on sisällä rautalankaa, joten ne saa aseteltua haluamaansa asentoon.

Tytär sai viettää prinsessapäivää kotona. Päälle puettiin toisesta lahjapaketista tullut juhlamekko. Aamukakkupöydässä 6-vuotias totesi, että uuden pupun halaaminen on kuin mietintärievun puristamista. Mietintäriepua ei joulupukilta tullut, joten pupu on siis riepu. 6-vuotias kertoi, että pupu on kuin se "äidin runon pupu, joka laittaa korvansa solmuun ja miettii".

Pepita on tosiaan kirjoittanut runon Muistinsa menettänyt rusakko (kirjassa Lokin lokiikkaa, Lasten Keskus 2005). Solmu nenäliinassahan on vanha kikka jonkin asian muistamiseen. Korvien solmiminen auttaa kuitenkin rusakkoa, ainakin jonkin verran.

Lokin lokiikkaa -kirjan muistinsa menettänyt rusakko.

Muistinsa menettänyt rusakko

Kerran tuli luokseni rusakko.
Tuli, kun oli pakko.
Ei muistanut mihin pisti muistinsa,
oli kyllä etsinyt, tonkinut kuistinsa,
kaivellut kiivaasti kirjoituspöytää.
Vaan muistiaan ei voinut löytää.

Ei tiennyt, kuka on presidentti,
ei, kuinka pitkä on sentti,
tai miten vannotaan vala,
ei edes sitä, että hauki on kala. 

Sanoin: – Muistamisen piinassa
auttaa solmu nenäliinassa. 

Mutta rusakko korvansa solmuksi liitti
ja minua sitten kovasti kiitti, 
sillä hän muisti jo, mikä on hauki.

Mutta ei sitä, miten solmun saa auki. 

(Petra Heikkilä)

Kuuleeko maa?

Taukokuu on alkanut. Taukokuussa pidetään luovia taukoja, jolloin voi katsella ympärilleen. Tänään heinikosta löytyi kuvassa maan korva, joka näytti erehdyttävästi menninkäisen pudottamalta tippaleivältä. Tämä tippa olisi tosin tappanut.

Mieleen tuota koukeroista ihmettä katsellessa tuli Kirsi Kunnaksen runo Haitulasta, joka eli korvassa, joka oli sieni, korvasieni sattumoisin.

Teemaan sopivasti Pepita kaivoi esiin viime keväänä Vinski-lehden kuvittajasivua varten tekemänsä kollaasin. Tykkäisiköhän Haitula asua tällaisessa korvasienessä? Montakohan koloa ja kolonkoloa Haitula tarvitsee nykypäivänä?

Oiva harrastus taukokuulle onkin lehtien selailu. Luonnonlehtien selailu on hyvää taukojumppaa, mutta lukulehtiä selaamalla voi leikata talteen väripaloja, joita yhdistelemällä voi luoda uusia, yllättäviäkin kuvia.

Sulatin kellon veteläksi

Ylhäällä Makin makiikkaa -kirja, alempana Riimikissa kikattaa.

Ilokuun kunniaksi jotakin iloista, suorastaan kikatuttavaa.

Pepita on kirjoittanut ja kuvittanut runokirjan Makin makiikkaa (Lasten Keskus 2007). Kirjassa seikkailee kissamaki, joka on apina, ainakin puoliapina. Maki on kokeilija ja seikkailija, joka näkee ympärillään arjen ihmeitä, eräänlaista taikuutta siis. Kirjan aloitusrunossa maki haluaa kyseenalaistaa tavalliset normit, mittanauhan, kellon ja kartan.

Juuri tuo Makin makiikkaa -runo pääsi mukaan keväällä ilmestyneeseen kirjaan Riimikissa kikattaa, (Tammi 2013) jonka ovat koonneet sanataidekasvattajat Anna Anttonen ja Kati Inkala. Kirjassa on runoja yli 20 tekijältä, uusia ja vanhoja. Kirjailija Eppu Nuotio on kirjoittanut ihan uusia runoja juuri tätä kirjaa varten. Kirjan on kuvittanut Karoliina Pertamo. Erikoisuutena kirjassa on runojen leikkiohjeet, tarkoilla ikäsuosituksilla varustettuina. Esipuheessa tosin myönnetään, että runot ja leikit toimivat miltei minkäikäisen lapsen kanssa hyvänsä.

Tekijänkappaleen kolahdettua postilaatikkoon lapset pyysivät äitiä kokeilemaan kirjan runoleikkejä. Jumpaksihan se meni, myös aivojumpaksi. Runojen, omienkin, muistaminen ulkoa (samalla kun pitäisi muistaa leikkikoreografia) on Pepitalle jostain syystä todella vaikeaa. Mutta sylikkäin olo, hassuttelu ja pienet yllätyskeinutukset saivat kyllä kaikki kikattamaan.


Makin makiikkaa

Minähän tempun tekaisin
pistin sentit sekaisin.
Sulatin kellon veteläksi
muutin pohjoisen eteläksi. 


Kirjan leikkiehdotus runolle on seuraava: Koputa jalkoja lattiaan ja naputa varpaita yhteen. Vedä polvet syliisi. Kiepsahda lapsen kanssa selälleen ja sieltä takaisin istumaan. Pepita kokeili tätä lasten kanssa sylikkäin. Hyvinhän se toimi. Pepita sepitti leikkiohjeesta kotikäyttöönsä oman version saadakseen itselleen muistisääntöä runonlausuntaan. 4- ja 6-vuotias innostuivat nimittäin vaatimaan toistoja.

Näin Pepita selviää leikkihetkestä: Lapsi selin syliin, rummutetaan lapsen jaloilla lattiaa ensimmäisen rivin tahdissa. Sekoitetaan senttejä: heilutellaan lapsen jalkoja ristiin. Sulatellaan kelloa vatkaamalla hellästi lapsen jalkoja, kuin ne olisivat vetelät viisarit. Pohjoinen muuttuu hetkeksi eteläksi, kun keinahdetaan lapsi sylissä selälleen ja takaisin.

Riimikissa kikattaa toimii varmasti kotikäytön lisäksi erityisen hyvin monenlaisten vanhempi-lapsi-harrastusten virikkeenä. Nuottejakin on sen verran, että innokkaita käyttäjiä löytynee muskareistakin.

Pois suorituspaineet. Eihän kikatus tule leikkiohjeiden orjallisesta noudattamisesta vaan hyvästä vuorovaikutushetkestä. Ja toki kirjaa voi lukea myös tavanomaisen runo- ja lorukirjan tapaan, ilman leikkejä.

Vaan lapset kun pääsivät runoleikkien makuun, paluuta tavalliseen ei enää ole. Pepita ei voi lausua Makin makiikkaa -runoa enää ilman jumppaa.

Joskus on terveellistä sulattaa se kello, antautua leikkihetkeen, unohtaa kiireet. 

Runo karusellista

Bleue Siniseltä keskitieltä haastoi Pepitan keksimään runon eiliseen Karuselli-maalaukseen. Tässä siis tuore runo, suoraan uunista, vielä ihan lämpimänä:

KARUSELLI

Aivan huvin vuoksi

vauhtituoli juoksi

ympyrärataa

tuhatta ja sataa

Päästiinkö eteenpäin?

– Koko maailman näin!

Vaikka silmät oli kiinni.