Vieras ulkoavaruudesta

Aukeama Raija Kojolan Pikkuväen askartelukirjasta.

Pepita lupasi viime kuussa esitellä joka kuukausi ainakin yhden kirpputorilta löytyneen kirjan. Kehäkuisella kirpparikierroksella Pepitan käteen tarttui Raija Kojolan Pikkuväen askartelukirja, Otava 1972. Malliaskartelukirjan ostaminen ei ollut lapsilähtöiseen taidekasvatukseen uskovan Pepitan suunnitelmissa. Tämä kirja sai kuitenkin hymyn huuleen takatekstin hehkutuksella: "Toiveleluja huippuhuokealla."

Kodin ylijäämäainesta hyödyntävän malliaskarteluperinteen on aikoinaan (ja ehkä vieläkin) ajateltu olevan lapsia kehittävää, lähinnä kai sorminäppäryyden osalta. Uteliaisuudesta Pepita osti kirjan 90 sentillä ja etsi sieltä eksoottisimman askarteluohjeen. Ehdottomaksi suosikiksi nousi Futuro-talo. Niin, todellakin, arkkitehti Matti Suurosen muovinen Futuro vuodelta 1968 oli tämän askartelukirjan ilmestyessä vielä tuore keksintö. Massatuotantoon Suurosen Futuro oli liian kallis. Tällaisena pahvilautasmallina suuretkin määrät Futuroa voi toteuttaa huippuhuokealla!

Pepita ei kuitenkaan tehnyt omaa lentävää pahvilautastaan liimaamalla ja leikkaamalla, vaan tyytyi maalaamaan Futuron. Hiirillä on edessään loistava tulevaisuus, jossakin ilmakehämme ulkopuolella.

Futuro, akryyli 2015

Väritys on hauska harrastus

Pepita osallistui syyskuussa tiedonjanoisena Reggio Emilia -pedagogiikkaan keskittyvään seminaariin Hämeenlinnassa. Päässä on risteillyt ajatuksia lapsen luovuudesta ja ilmaisua tukevista leikeistä. Ja leikillähän on vaikutusta oppimiseen, sanottiin Helsingin Sanomissa 27.9.2014.

Joskus leikit jäävät pahasti kesken, kun pitää lähteä asioille kaupungille. Vai jäävätkö? Ehkä lapsen aivot ovat niin hyvin leikeissä kehittyneet, että hän keksii keinon, miten leikin saa mukaan. 4-vuotias tiikeri tuunasi kerran syyskuussa housunsa raitakuosiin ja hyppäsi sitten autoon. Kaupungilla astelevan tiikerin pitää kai olla erityisen raidallinen. Välikausi voi olla värikausi.

Lapsethan maalaavat itseään paljon. Siis niitä suloisia, värikkäitä omakuvia! Pepitan tytärkin maalasi itsensä. Hän vietti kerrankin hiljaisen, tehokkaan vartin lastenhuoneessa itsekseen. Näette tässä vain osan tästä omaleimaisesta punaisen kauden teoksesta:

Teoksen nimeksi olisi sopinut "Puolialaston laskeutuu portaita" tai "Punainen minuutti". Ihme ja kumma, vanhemmat eivät nähneet punaista, vaan huusivat yhtäaikaa: "Kamera!" Ja punaisen minuutin jälkeen tyttö oli suihkussa ja jälleen oma itsensä. Vain tukkaan, jossa pullopeiteväriä oli ollut shampoomaisesti ympäriinsä, jäi pariksi päiväksi haalea punainen häivähdys. Lastenhuoneen lattiasta, matosta, pöydästä, patjasta ja täkistä väri lähti helposti.

Selityskin löytyi. 4-vuotias oli halunnut painaa jalkansa kuvan paperille. Ja siitä se idea sitten lähti. Todistusaineistoakin löytyi. Tuo ensimmäinen, varovainen jalanjälki löytyi siivotessa piirustuspöydän alta.

Loppupäätelmänä on, että 4-vuotias tarvitsee vartalomaalisetin. Ja aikuisen vierelle maalaushetkeen. Virhe ei koskaan saa olla se, että on liikaa väriä. Virhe voi olla siinä, että silloin on liikaa väliä.

Harraskuu päättyy. Huomenna alkaa Touhukuu. Tervetuloa touhuilemaan joulun tunnelmissa!