Mammana mummoiässä

Mummolavaunut syyslomalla ensimmäisellä ajelullaan.

Mittariin tuli vuoden lopulla jo 41 vuotta. Mies ja lapset kantoivat kakun sänkyyn, kynttilöitä oli viisi. Luku ei kuulemma tullut lähestyvästä tasakymmenestä vaan perheen uudesta pääluvusta. Pepita ei paljon ikää ajattele, mutta välillä huomaa muiden sitä ajattelevan.

Pepita meni kesällä kierrätyskeskukseen etsimään mummolavaunuja ja vihjaisi aikeestaan myyjällekin. Löytyi söpöt, kankailtaan siistit 1990-luvun Emmaljungat, 10 €. Mukana tuli myös ratasistuin. Kassalla myyjä lausahti: – Ai, ne vaunut tuleekin sulle itsellesi!

Silloin tuntui tosi mummolta.

Onneksi toisella kirpparilla kysyttiin opiskelijakorttia. Sinne Pepita oli mennyt vauvan kanssa.

Vaunut muuten kulkee kuin unelma. Mutta onhan ne myös kymmenisen vuotta nuoremmat kuin kotivaunut.

Laiskan äidin syöttötuoli

Vauva on ruvennut maistelemaan soseita. Pepita löysi nettikirpparilta Flexa-syöttötuolin, joka tosin vielä odottaa, että vauva oppii istumaan. Pepita yllätti itsensä päätymällä muoviseen istuimeen. Puurojämien jynssääminen puutuolin pinnasta on kuitenkin koettu jo kahteen kertaan, joten nyt oli aika kokeilla jotain selkeälinjaisempaa. Pepita ei myöskään halunnut keittiöönsä pahoja esteitä. Flexan jalat eivät työnny häiritsevästi reitille.

Flexa kaipasi pehmustetta. Sellaisen olisi toki voinut ostaa, tarjolla oli punaisia tai sinisiä nalleja, melkein 40 euroa. Ei, Pepita kaipasi jotain kotikutoisempaa.

Remontin nostattamien tavaroiden virrassa ajelehti vaahtomuovia. Pepita leikkasi tuoliin sopivan palan matkimalla ostopehmusten muotoa. Sitten olisi pitänyt hankkia kangas ja ommella. Arvaa jaksoiko Pepita semmoista? Ei, ei todellakaan.

Pepita pyöritteli pehmustetta kädessään ja mietti pari päivää. Sitten se idea tuli. Indiskan tyynynpäällinen oli jo melkein joutunut kirpparilaatikkoon. Ja kyllä, tyynynpäällinen ja pehmuste olivat aivan saman levyisiä!

Kun pehmusteen asetti neliömäisen tyynynpäällisen toiseen laitaan, tyhjänä olevasta alueesta tuli pehmuketta tuolin peppuosaan. Päällisiä on kaksi, joten toisen ollessa pesussa voi käyttää toista. Ei tikkejä! Ihanaa olla laiska! Ja miten kotikutoista. Pehmuste toistaa keittiön uuden tilkkumaton sävyjä.

Olotilojen muodonmuutos

Olohuoneen ja keittiön lattia vaati maalia. Puulattian lakkapinta oli kulunut ja ahdistava. Lattia haluttiin vauvankestäväksi. Kolot ja painaumat kuuluvat toki vanhan lattian luonteeseen, joten järeää hiontaa ei haluttu. Huonekalut sysättiin keoksi olohuoneen toiseen laitaan ja lattialle tilattiin pinnan karhennus ja maalaus vesiohenteisella lattiamaalilla. Sävyn nimi oli Valkama, eli eräs vaalea harmaa Tikkurilan värikartasta. Kymmenen päivän jälkeen huonekalut siirrettiin toiseen laitaan ja toinen osio sai saman käsittelyn. Ohessa operoitiin myös portaat.

Lattian jälkeen olohuoneen seinät alkoivat näyttää nuhjuisilta. Kellertävä paperitapetti sai nyt vihdoin mennä. Pepita sai vision turkooseista tapeteista. Tapetin värin piti olla syvä, juuri sinisen ja vihreän puolivälistä. Pinnassa piti olla ornamenttia, joka erottuisi juuri ja juuri. Ornamentti ei saanut olla liian pientä piperrystä. Tapetinetsintä oli uuvuttavaa. Turkoosi ei todellakaan ole tämän hetken hittiväri seinäpaperimarkkinoilla.

K-raudan poistohyllystä se oikea vihdoin löytyi. Caselio-tapettien turkoosi lumosi. Pepita tilasi vuokra-aviomiehen, joka notkui kolmessa metrissä ja asensi tapetit huolella.

Vapaaehtoinen remontti ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen vauvaperheessä, mutta kyllä uudistus sisustuksessa on sellainen piristysruiske, että nyt olohuoneessa tuntee tulleensa värien valkamaan. Pikkuhiljaa tavarat alkavat löytää paikoilleen. Tavarat löytävät myös uusia paikkoja. Kuvan peilinkehykseen tulee uusi maalaus. Aurinko on tullut olotilaan.

Valopilkkuja yössä

Tässä muutama kikka yöelämään! Vauva nukkuu kätevästi yönsä parisängyn sivuvaunussa. Unipesä tuo turvaa ja paksu unipussi lämpöä. Yöimetyksien sujumista pikkutunneilla helpottaa yövalo, jonka saa päälle kättä kurottamalla. Käden ulottuvilla on myös vesimuki sängyn päätyyn sijoitetussa lokerohyllyssä. Kun vauva alkaa tarttua esineisiin, pitää lamppu ja muki tietysti siirtää.

Vauvan tasalla

Viime kuukausi on mennyt arjen harjoitteluun uuden tulokkaan kanssa. Repaleisista öistä huolimatta olo on onnellinen.

Huolellisista valmisteluista on ollut hyötyä, sillä juuri nyt ei kodin järjestämiseen ja virittelyyn ole aikaa. Nyt kun lapsia on kolme, toimintatapoja on pitänyt miettiä uudelleen. Isompia lapsia on järkevää osallistaa, keksiä pikku tehtäviä avittamaan arkea.

Isosisko voi vaikkapa tehdä lättytaikinaa lattialla vauvan kanssa.

Hymyä ja pyllyä

Odottavan äidin pitää tietysti esitellä blogissaan kodin vauvanhoitopiste. Selvää oli, että paikka järjestettäisiin kylpyhuoneeseen, koska siellä pyllykin pestään. Tylsiä valkoisia laattoja oli kuitenkin piristettävä.

Ensimmäisenä tuli mieleen vauvojen klassikkohymynaama, joka on itse asiassa Nestlén mainos. Iltalehden heinäkuisesta jutusta käy selville, että hymy on saanut porttikiellon Helsingin neuvoloihin.

Pepitakaan ei innostunut mainoshymystä, vaan päätti korvata kuvan kotikutoisemmin. Tuleva 7-vuotias isosisko halusi tuunata laatat kontaktimuovilla. Hymiökin syntyi, alkuverryttelynä. Ja sitten pupu, kissa, talo, lintu... Kun inspiraatio iski, ei kodissa ollut kovin kummoista värivalikoimaa, eikä Pepitalla juuri silloin aikaa ohjailla mittojen kanssa.

 

Niukan paletin kuvista tuli kuitenkin upeita ja vinot reunat sopivat tyyliin mainiosti. Tässä näkyvät kuvat on ikuistettu skannaamalla. Kaakeliin liimaamisen jälkeen poimut tasoittuivat eikä ilmakupliakaan jäänyt.

Koska tulokkaan vaippa vaihdetaan kylpyhuoneessa pesukoneen päällä, hoitoalusta piti valita pesukoneen mittojen mukaan. Färg&Formin pilvikuosi sopi värikkääseen retromeininkiin.

Mies oli tuonut keväällä työmatkaltaan Tansaniasta suloisen mobilen, joka pääsi hoitoalustan yläpuolelle. Hoitoalustan viereen mahtui vielä mukavasti pikkulaatikoita, joihin sai tarvikkeita käden ulottuville. Vauvan vaatteet ja kestovaipat valtasivat suurimman osan kylpyhuoneen kaappitilasta.

9-vuotias keksi termin rakkausviikko raskauden puolivälin paikkeilla. Nyt, kun eletään rakkausviikkoa 39, on syytä muistella, mistä ne vauvat oikein tulevat.

Perhereiästä, sanoo tulokkaan isä.

Vauvanvaatteissa kotiin päin?

Kirpputorilöytö Forssan Hope-kirpputorilta: käyttämätön Familon-nallemakuupussi vuoden 1978 äitiyspakkauksesta, 8 euroa. Pepitan tilille on kilahtanut äitiysavustus, 140 euroa. Niin kuin ennenkin Pepita ei tälläkään kertaa ottanut äitiyspakkausta, vaan valitsi mielummin rahan, jolla voi tehdä mieleisiään hankintoja uutta tulokasta varten. Pepita kuuluu siis vähemmistöön. Vain kolmannes äideista valitsee rahan, Kelan nettisivuilla kerrotaan.

Toki suomalainen äitiyspakkaus on huippukeksintö ja sillä on hieno historia. Pepita on kuitenkin hieman pettynyt, ettei Suomen juhlavuosi näy yhtenäisenä linjana tuotteiden kuoseissa. Miten olisi vaikka ollut ideoiden nappaaminen Suomen luonnosta —  revontulibodyja, pyrypotkareita, metsänvihreää unipussia? Mitä jos pahvilaatikossa olisi pärekorikuviointi? Ja leluksi jokin tulevaisuuden klassikko, jota jälkipolvet kilvan haalisivat kokoelmiinsa Paapu-helistimien tyyliin. Mieluummin ainakin norppa kuin kesy luppakorvakoira.

Esteettisyyden ja idearikkauden lisäksi tietysti myös tuotteiden alkuperä on olennainen asia. Vauvanvaatteita hypistellessä sitä on saanut huomata, miten harvinaisia Suomessa valmistetut vaatteet nykyään ovat. Pepita ei saa millään Kelan sivuilta selville, missä äitiyspakkauksen tuotteet on tehty. Itse koottuun äitiyspakkaukseensa saa juhlavuoden kunniaksi poimia tuolla 140 eurolla mahdollisimman kotimaisia tuotteita. Kirpputoreja kiertämällä löytyy helmiä, sillä laadukkaat vaatteet kestävät monta käyttäjää.

Pepita on suuntaamassa synnyttämään kymmenen päivän sisällä. Jos kaikki sujuu hyvin, uusi kansalainen saa kotiintullessaan ylleen nämä vaatteet:

 

Pepitan äidin neuloma villapotkari, tehty aikoinaan Rouva Huun ollessa vauva 1967.

Pepitan äidin neuloma vaalea villatakki uutta tulokasta varten 50 vuotta myöhemmin, vuodelta 2017.

Ruskovillan silkkimyssy, saatu lahjaksi esikoisen syntyessä.

Myllymuksut-merkkinen sininen body, kirpputorilta. Kuosissa näkyy delfiineitä, jotka ovat kuuluneet tamperelaiseen eläimistöön.

Myllymuksuilta myös kestovaippa, käyttämättömänä kirpputorilta ostettu.

Jonkun itse ompelemat sinivalkoiset joustofroteepöksyt, kirpputorilta. Vaaleansiniset pikkusukat, kirpputorilta.

Ja sairaalasta pitäisi mukaan tarttua sinivalkoinen pipa, jollaisia Aamulehti on haastanut lukijoitaan neulomaan kaikille Taysissa syntyneille juhlavuoden vauvoille. Loistoidea!

Hoitolaukun salaisuus

Vauvanvarusteluhysteriassa jopa hoitolaukkuun kohdistuu paineita. Nettiä selaamalla alkaa ymmärtää, että aisassa ei voi keikkua mikä tahansa muovipussi. Hoitolaukun on oltava kuin Muumimamman käsilaukku, joka varautuu kaikkeen. Sitä paitsi naiselle laukku ei ole vain laukku. Sehän on suorastaan omakuva.

Pepita päätti löytää täydellisen laukun. Sen piti olla pehmeä ja retroemmaljungien murrettuihin sävyihin sopiva, mieluiten klassinen malli. Se ei saanut olla liian silmiinpistävä tai juhlava. Sisällä piti olla tasku tai kaksi. Hihnan piti ylttää vaunujen aisan yli. Tilaa piti olla pikkuisen tarvikkeille kevyeen kaupunkiretkeilyyn. Laukun piti olla kierrätetty ja jos mahdollista, siinä piti olla tarinaa. Laukun piti sopia myös tavalliseen olkalaukkumenoon hoitolaukkuelämänvaiheensa jälkeen.

Laukku löytyi löytyi nettikirpputorilta. Globe Hopen Taana-laukku, 28 €. Hihnan tosin joutui vaihtamaan pidemmäksi ja säädettäväksi. Kukkaromainen laukku on kätevä avata ja sulkea.

Pienen googlettelun jälkeen selvisi että muutama vuosi sitten myynnissä ollut malli on ommeltu naisvankilan peitoista. Hyytävää, mutta toisaalta se kuvaa elämän kirjoa. Kangas, jonka alla vapautensa menettänyt  nainen on joskus uneksinut, kätkeekin nyt sisälleen pienen elämän arkieväitä. Siinä tosiaan on tarinaa.

Liikuttavat lastenvaunut

Vakosamettiset Emmaljungat vauvakopalla, vuosimallia 1982.

Onko vauvaan valmistautuminen erilaista nyt kuin vuosikymmen sitten? Kolmikymppinen Pepita yritti pitää mielessä synnytysvalmentajan lauseen, että syli on vauvan tärkein varuste.  Pepita teki käytännöllisiä varustevalintoja esikoiselleen lähinnä kirpputoreja kierrellen. Puolentoista vuoden kuluttua toinen tulokas käytti samoja tarvikkeita, ainoastaan vaunut vaihtuivat 2000-luvun alun yhdistelmävaunuista vuoden 1982 vakosamettiemmaljungiin, yhdistelmät tosin nekin.

Nyt nelikymppisenä Pepita pyrkii jatkamaan kierrätyshenkistä varustelua, joskin netin ja lastentarvikekauppojen nykyinen kuvavyöry häiritsee keskittymistä. Kierrättäjällekin netti aiheuttaa päänvaivaa. Nettikirpputorien houkutukset kutsuvat hifistelemään, vertailemaan, pohtimaan tyyliä ja valintojen välittämää viestiä.

Isoimpia valintoja on nimenomaan vauvan liikuttamiseen liittyvät valinnat. Vaunut vai kantaminen? Designvaunut, tavikset vai retrot? Liina vai kantoreppu? Kaikesta voi lukea laidasta laitaan mielipiteitä, loputtomiin.

Emmaljungien ratasistuin seuraavaan vaiheeseen.

Nyt kun rakkausviikkoja on jo kasassa 30, on syytä katsastaa vaunut. Pepita ottaa lämpimässä varastossa odottaneet retrovaunut jälleen käyttöön. 7-vuotiaan vauvavaiheeseen nettihuutokaupasta löytyneet lastenvaunut olivat palvelleet 1980-luvun alussa yhtä lasta. Sen jälkeen, ennen päätymistään Pepitan perheeseen, niitä oli säilytetty huolella vuosikausia. Vaunuissa kulkenut lapsi kasvoi aikuiseksi ja myi kulkupelinsä Pepitalle.

Nyt, 35-vuotiaina, vaunut toimivat edelleen, ainoastaan renkaat Pepita vaihtoi, toisiin vanhoihin, hieman isompiin. Luovuttaja löytyi nettikirpparilta kympillä. Retroilun syy on kestävyydessä ja tyylikkyydessä. Syysvauva tarvitsee tosin koppaansa paljon lämmikettä. Kun vauva kasvaa ruskeasta kopasta ulos, vaihdetaan runkoon viininpunainen ratasistuin.  

Varmuuden vuoksi tarvitaan vielä kantoreppu vapauttamaan käsiä ja luomaan läheisyyttä. Sitä syliä.

Koira on kotona ja liikkeellä

Koira on kotona, akryyli 2017

Pepita aloittaa taas kotiäitijakson syksyllä, kun vauva syntyy. Kuvan maalaus syntyi keväällä Kemin taidemuseon naivistisen taiteen kesänäyttelyä varten. Kesytön kesä — naivistisen taiteen riemukas näyttely on avoinna 3.9. asti. Kun kutsu näyttelyym tuli, Pepita halusi maalata seitsemän uuden maalauksen kokonaisuuden. Kuvassa maalauksista kookkain, Koira on kotona.

Pepita odottaa toki kotikeskeistä elämää innolla, mutta kuvan maalauksessa näkyy kotiäitiyden yksi puoli, rutinoituneen vahdin rooli. Onneksi tällä kotikoiralla on sentään värikkäitä ikkunoita, joista voi ammentaa vaihtelua elämään.

Pepita ei aio jämähtää neljän seinän sisälle. Mammakavereita on löydyttävä vaunulenkeille, kahvihetkiin ja rientoihin. Tottakai pitää päästä vauvojen värikylpyyn, tällä kertaa asiakkaaksi.

Myös Pepita aikoo jatkaa värien kanssa lotraamista. Pensseleitä ei voi ihan kokonaan heittää santaan. Jopa paksumahaisenakin luominen vielä onnistuu. Heinäkuussa on tulossa eräs taideprojekti, jossa Väripala elää mukana...  

Mitä tekemistä lapsille?

Viileä kesäpäivä, turhautuneita lapsia, eikä mitään tekemistä. Silloin metallinpaljastin pelastaa tilanteen. 7-vuotias vaelteli kavereineen kodin läheisellä kukkulalla metallinpaljastimensa kanssa. Aarteita löytyi. Pojat kaivoivat ylös muun muassa jättikokoisia ruostuneita nauloja. Ne lienevät ratanauloja, kulkeehan rautatie lähistöllä.

Aarteenetsijöillä oli selvästi rautaista ammattitaitoa. Näistähän voisi koostaa jonkin romutaideveistoksen, vaikkapa rautarouvan tai teräsvaarin...

Lasten taidetta tuutin täydeltä!

Harraskuu alkoi jälleen. Pepita päätti koota pienen kahvilanäyttelyn lastensa taideteoksista. Tuutin täydeltä -näyttely on nyt esillä Vohvelikahvilassa Tampereella Ojakadulla tämän kuun ajan. 

Tuutin täydeltä -nimi sopi näyttelylle mainiosti. Pepita ripusti seinät niin täyteen kuin vain pystyi. Jokaisessa työssä on lappu, jossa on tekijän nimi ja tekohetken ikä, työn nimi ja tekniikka. 

Näyttelyn tarkoitus on innoittaa perheitä antamaan arvostusta lasten tekemille kuville ja antaa vinkkejä kotona tehtäviin taidepuuhiin.

Nuoret kuvantekijät itse pääsivät eilen illalla teostensa ja vohveleiden äärelle juuri ennen sulkemisaikaa. Näyttelystä vielä tarkempaa katsausta myöhemmin harraskuussa.

Pätkä työssä

Pepita etsii kuvataideopettajan töitä, yhden pätkän loputtua. Kotona on tietenkin taidekasvattajalle töitä aina, siitä pitää huolen kaksi pätkää. Se 5-vuotias pätkä päätti tässä eräänä iltana maalata sormiväreillä. Pepita viritti paksun vesiväripaperin maalarinteipeillä pöytään ja avasi väripurnukat. Aluksi maalaaminen oli vielä melko kesyä, mutta pian olohuoneessa oli meneillän riehakas performanssi, jossa 5-vuotias raapi, läiskytteli, hinkkasi mahaansa paperiin ja haukahteli kuin koira.

Tässä erityisen riemukkaassa sormivärituokiossa 5-vuotiaalle saattoi muistua mieleen Vauvojen värikylpy -työpajan kokemukset neljän vuoden takaa. Pepitalla on itsellään tuoreempaakin kokemusta Värikylvyistä. Valkeakosken Sanomat teki jutun, kun Pepita yhdessä työparinsa kanssa ohjasi Vauvojen värikylpyä Valkeakoskella tänä keväänä. Vauvojen kanssa väreinä käytetään ruoka-aineita. Pepita oli tyytyväinen, että oli tullut hankkineeksi aikoinaan äitiyslomallaan Vauvojen värikylpy- työpajaohjaajan pätevyyden, sillä työpajan järjestäminen oli todella antoisaa.

Pätkän ilonpito sormivärien parissa panee ajattelemaan sormivärien roolia kotien ja koulujen taidehetkissä. Sormiväreillä lienee vaara leimautua pienten puuhailuksi, johon kelpo kynäotteen hallitsijat eivät enää tohdi sekaantua. Silti spontaani värihetki sopii taatusti myös koululaiselle ja myös aikuiselle. Kodintekstiilien värjäytymistä voi ehkäistä harrastamalla sormiväreilyä kylppärissä tai kesällä ulkona.

Ja lopputulos? Onko sillä lopulta väliä? Olennaisinta taisi olla tällä kertaa hyvä hetki, ilo, se miltä värit tuntuivat ja näyttivät, miten ne levittyivät. Tärkeää oli lupa olla värin äärellä omalla persoonallisella tavalla. Hetki tallentui kameraan, mutta mikä tärkeintä, myös mieleen.

Nukketeatterisiilin kierrätysjoulu

Kuva: Ilpo Mikkonen

Pepita kävi lapsineen Tampereen Lielahden kirjastossa katsomassa Pikku Kulkurin Siilin joulu -esityksen. Kävijöille ilmaiset nukketeatteriesitykset Tampereen kirjastoissa ovat tulleet tutuiksi Pepitalle kotiäitivuosien varrella. Pikku Kulkurin esitykset ovat olleet erityisen kauniisti, luovasti ja selkeästi toteutettuja. Tämäkin esitys loihti 4- ja 6-vuotiaan kasvoille säteilevän hymyn.

Pikku Kulkurin esitykset ovat yhden miehen, Ilpo Mikkosen show. Taustatiimistä löytyy toki vielä lisää nukketeatteriammattilaisia. Siilin joulussa nähdään Marika Halmeen huovuttamalla tehtyjä nukkeja, jotka ovat todellisia taidonnäytteitä.

Siilin joulu -esitys pohjautuu samannimiseen kuvakirjaan, jonka on kirjoittanut M. Christina Butler ja kuvittanut Tina Macnaughton.

Pepitaa hymyilytti esityksen teema: käpälästä käpälään kiertävä lahja! Eilenhän sitä juuri tuli Väripalalla luvattua, että tämän joulun lahjat olkoon enimmäkseen kierrätettyjä tai itse tehtyjä. Toivottavasti nämä second hand-lahjat eivät päädy viidenteen käpälään ainakaan saman joulun aikana, vaikka nukketeatteriesityksessä eläinten keskuudessa se loikin joulun henkeen sopivaa yhteisöllisyyttä.

Lapsi oravanpyörässä

Välillä sitä miettii, onko lasten hoitaminen kotona tähän asti, 4- ja 6-vuotiaiksi ollut oikea ratkaisu. Ovatko lapset päässeet tarpeeksi jyvälle, mistä maailmassa on kysymys? Onhan niillä sentään ollut kerho, viimeisen vuoden ajan yhdeksän tuntia viikossa.

Mutta sitten 4-vuotias kertoo, mitä todella tahtoisi. "Äiti, minä en halua mennä kerhoon, eskariin tai kouluun. Ne on mun töitä. Mä haluan olla työtön." Lapsi, jolle eskari ja koulu ovat vasta kaukaista tulevaisuutta, tahtoisi eroon myös yhdeksästä viikottaisesta kerhotunnista. Yhdeksän tuntia viikossa! Sama aika, minkä joku toinen lapsi saattaa olla päivässä päiväkodissa!

Yhtä asiaa tytär ei hoksannut. Sitä, että leikki on lapsen työtä. Tai niin sen ainakin pitäisi olla. Onko nykyään maailman oravanpyörään valmentautumisesta tullut lapsen työtä?

Vuorotellen töissä ja kotona

Suojeleva kyltti espanjalaisesta eläintarhasta.

Pepita aloitti siis syyskuun alussa vuorotteluvapaan sijaisuuden. Konkariopettaja pääsi vapaalle, Pepita vuorostaan työnsyrjään kiinni.

Aluksi Pepita ajatteli, että työhönmenevä äiti tarvitsee ehdottomasti avukseen lasten päivähoitopalvelua. 4-vuotias ilmoitettiin päivähoitoon ja 6-vuotias esikouluun ja iltapäivähoitoon. Tuumasta ei kuitenkaan ryhdytty toimeen. Pohdinnan jälkeen idea vuorottelusta siirtyi myös kotielämään. Päivähoito- ja eskaripaikka peruttiin. Pidettiin kiinni vanhoista kerhopaikoista. Vuorottelu hoituu näin: Pepita hoitaa lapsia aamupäivän. Kerho iltapäivän. Mies illan. Ongelma on keskiviikko, jolloin kerhoa ei ole, mutta Pepitalla on töitä. Keskiviikkoon etsittiin lastenhoitaja kotiin.

Miksi syyskuu on syyllisyyskuu? Syyllisyydentunteita ponnahtelee esiin, kun omaa arkeaan avaa ulkopuolisille. Millainen perhe jättää lapsen ilman esikoulua?

Vaikkapa sellainen, jossa äiti haluaa nähdä poikaansa arkena enemmän kuin aamuherätyksen ja illan viimeisen puolituntisen. Eskari kun on aamupäivällä ja iltapäivähoidon tarve tulisi sinä vaiheessa, kun Pepitan pitäisi sännätä työpaikalleen 40 kilometrin päähän.

Päätökseen vaikutti se, että 6-vuotias on jo vuoden verran laskenut paremmin yhteen- ja vähennyslaskuja kuin Pepita ekaluokalla. Ja se, että kerhotädit lupasivat auliisti teettää esikoulutehtäviä kahden eskari-ikäisen pikkumiehen kanssa. Veljen vanavedessä myös 4-vuotias säästyy puolipäivähoidolta päiväkodissa.

Mieltä kalvaa kylläkin se, että poika ei pääse tutustumaan tuleviin luokkakavereihinsa esikoulun välityksellä, sillä kerho toimii aivan eri kaupunginosassa.

Pepita oppi viikonloppuna uuden sanan. Helikopteriäiti. Ylihuolehtiva äiti, joka pörrää lapsensa ympärillä. Taas uusi syyllisyyssyy. Ehkä Pepita on välillä vähän helikopteri. Ja mitä muuta? Jos pysytään liikkuvissa objekteissa, niin ainakaan Pepita ei ole uraohjus eikä mikään sähköjänis. Ja eläimistä puheenollen, ainakaan Pepita ei ole tiikeriäiti.

Jos pitäisi valita joku eläin, Pepita haluaisi olla seepraäiti. Ei se ole mikään vakiintunut termi, älkää turhaan googlettako. Uusimman tutkimuksen mukaan raidat suojelevat seepraa hyönteisiltä. Seepra on tavallaan siis kävelevä suojatie. Miten hienoa olisi, jos ihmislapsenkin voisi pukea noin helppoon suojavarustukseen ympäristön piikittelyitä vastaan!

Vielä kun kaikille, persoonallisia raitojaan kantaville lapsille saisi vakuutettua totuuden: "Olet ainutlaatuinen."

Kallioimartelua olohuoneessa

Pepita osti keväällä Ebba Masalinin kuvittaman opetustaulun. Leikkipuistomatkan varrella olevan kehyskaupan ikkunan kallioimarre naulitsi katseen joka ohituksella. Lopulta sisään oli pakko piipahtaa. Kyllä, taulu oli myynnissä. 40 euroa. Kaupat tuli. Taulua katsoessa Pepitalle tulee mieleen kallioimarteen juuren hiukan lakumainen maku, muistoja lapsuuden metsäreissuilta. Pepitan mielestä kallioimarre on kasveista kaikkein makein, siksi se oli saatava isona kuvana seinälle.

Opetustaulu etsi paikkaansa olohuoneessa koko kesän. Lopulta oli selvää, että vihertävä kirpputorisohva ja koulutaulu viihtyvät yhdessä. Parivaljakkoa yhdistää se sama ihana vihreä, jota Pepita ja sisko kutsuvat hobitinvihreäksi. Kallioimarre imartelee vihreää sohvaa ja saa sen hehkumaan.

Oli syytäkin saada taulu arvoiselleen paikalle. Tänään on tullut kuluneeksi 141 vuotta Masalinin syntymästä.

Kirpputorilöytöjä pullistelevat pikkuhyllyt eivät suostu olemaan täysin kurissa ja nuhteessa, vaikka vanhan koulutaulun viereensä saivatkin.

Ebba Masalinin yli sata vuotta kuvittamia Otavan julkaisemia kasvitauluja voidaan nykytekniikan ansiosta käyttää edelleen opetuksessa. Opetusviraston mediakeskus ja Helsingin kaupunginmuseo ovat koostaneet kasvitauluja kuvituksena käyttäen oppimateriaalikokonaisuuden nettiin, Soivan kasvion. Kasvio todellakin soi, tai ehkä pitäisi sanoa laulaa. Kokeilkaa!

Mustapohjaiset Masalinin kasvitaulut tuntuvat olevan nyt sisustajien suosiossa. Nostalgiannälkä selittänee osan suosiosta. Ja onhan tauluissa aivan erityinen sekoitus realismia ja surrealismia. Kasvit on kuvattu tarkasti, pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta jättimäisiksi suurennettuina ne tulevat epätodellisiksi. Nykypäivän  kuvatulvan äärellä Pepitaan vetoaa tarkoitusperiltään selkeä ja ajatukset luonnonhelmaan vievä kuva.

Erityisen hyvin opetustaulut sopivat Pepitan mielestä opettajien kotiin. Pepita ei kyllä kasvitaulustaan huolimatta opeta biologiaa, vaan taidetta. Ensi viikolla Pepita menee jälleen taidekasvattamaan lapsia, oltuaan kotiäitinä kuusi vuotta. Alkaako syyllisyyskuu? Ehkä. Kun on töissä, ei ole kotona. Ja kun on kotona, ei ole töissä. 

Kotiäidin koristelemaa ruokaa

Luvun ottaminen arjen tyrmäämiseksi jatkuu.

VIISI. Tehdään arjesta juhlavampaa. Kuppikakkuja ei ole pakko tehdä aina alusta lähtien itse. Niin kuin eräässä mainoksessa sanotaan, kaupoissa myydään äitien tekemää ruokaa. Se ruoka ei taatusti ole kotiäitien tekemää, mutta mitä sitten? Valmisruoka saa silloin tällöin riittää. Valmiina ostetut kuppikakut voi naamioida kotikutoisemmiksi, jos kuorruttaa ja koristelee ne itse.

Huijaus paljastetaan ainakin lajitovereille. Siis arkikamppailijoille.

Hymynaamaa pöytään ja heti!

Yritetään siis tyrmätä arki. Luvun ottaminen jatkuu.

KAKSI. Lounas antaa odottaa itseään muutaman minuutin oletettua kauemmin. Uhmakohtaus leijuu ilmassa. Pikkutomaateilla päästään syömisen alkuun. Ne voi kattaa lapsille tavalla, joka nostaa suupielet ylöspäin.

KOLME. Näyttääkö kuvan pöytäliina ryppyiseltä? Kumpi on pahempaa, ryppyotsaisuus vai ryppypöytäliinaisuus?

Äidin selvitymispakkaus?

Tulppaaninkasvatus, akryylimaalaus 2013

Kun äiti sunnuntaina kukitetaan, piristetään kahvilla ja liikutetaan omatekemillä korteilla, äidin arjen selvitymishaasteet jäävät taka-alalle. Siinä unohtuvat ne hetket, kun (t)uhmaikäinen päättää olla pukematta aamulla ainuttakaan vaatepartta tai kävelemättä ulkona senttiäkään enempää.

Selvitymistrategioita on varmasti monia. Pepita kaipaakin ehdottomasti lisää muiden vanhempien evästyksiä uhmaikäviidakossa seikkailuun. Uhmaikä kuuluu tietysti lapsen kehitykseen, sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä läpi!

Tässä pari Pepitan arjessa keksimää ja hyväksi havaitsemaa keinoa vapaasti kokeiluun. Eli miten lapsen saa pukemaan ja kävelemään?

Lapsi ei pue. Otan apuun madot. Eli leikitään, että lapsen jalat ovat matoja, jotka pujahtavat tunneliin (housunlahkeisiin). Madot saavat myös pipot päihänsä (sukat) ja kypärät (kengät). Ylävartalossa madot toimivat samaan malliin. Tunneliin pujahtamiseen on hyvä keksiä oma naseva loru tai hokema. Tämä herättää hilpeyttä varmasti myös sivustaseuraajissa, mutta ei sen väliä.  

Lapsi ei kävele. Kävelemme yleensä kaupungilla, joten vastaan tulee jatkuvasti koiria. Kävelyn vastustaminen unohtuu, kun aloitetaan koirakilpailu. Jokainen seurueen jäsen yrittää arvata, minkä värinen koira tulee seuraavana vastaan. Oikein arvannut voittaa, mutta uusi kilpailu alkaa välittömästi. Arvuutellessa tietenkin kävellään koko ajan eteenpäin. Jos tulee notkahduksia, innostetaan väsähtänyttä vaikkapa seuraavasti: "Kulman takaa löytyy varmaan kohta uusi koira, nyt on koirien ulkoiluaika!"

Maalaismiljöössä ei ehkä kulje koiria tarpeeksi. Mutta ehkä autoja silloin tällöin?