Mistä on hyvä nimi tehty?

Viime aikoina Pepita on huomannut, että lapsen nimeämisen A ja O on sanojen soinnin maistelu, itselle tärkeiden merkityksien löytäminen ja perinteen vaaliminen. Pepita ja mies ovat hämmästyttävän samoilla linjoilla nimiasioissa. Nimien kaavailu on tapahtunut salassa kaikilta, yön pimeinä tunteina.

Jotkut puolestaan haluavat netin keskustelupalstoilla apua nimien keksimiseen ja mielipiteitä omista nimiehdokkaistaan. Pepitakin eksyi tuollaisia jo muutaman vuoden vanhoja keskusteluja lukemaan. Lopputuloksena löytyi sivusto, jolla eräs ihmetteli kuulemiaan lasten nimiä, jotka olivat sattumalta samat kuin Pepitan lapsilla. Nimet sopivat kirjoittajan mielestä hyvin vauvoille, mutta oli epäileväinen jatkosta.

 

Pelko lienee turha. Molemmilla lapsilla on julkisuudessa aikuiset kaimat, eikä nimistä ole mitään otsikoita revitty. Kirjoittajan heitto saa kuitenkin miettimään sitä, miten nimi kasvaa ihmisen mukana, vai kasvaako sittenkin ympäristö?

Ainakin netin selailu paljasti, että nimimakuja on todella erilaisia. Kaksplussan sivuilla on hauska juttu, josta luonnehditaan vanhempia sen mukaan, millaisia nimiä he antavat lapsilleen.

Pepita voisi tämän vauvan kohdalla sijoittaa itsensä useampaankin lokeroon.

Liikuttavat lastenvaunut

Vakosamettiset Emmaljungat vauvakopalla, vuosimallia 1982.

Onko vauvaan valmistautuminen erilaista nyt kuin vuosikymmen sitten? Kolmikymppinen Pepita yritti pitää mielessä synnytysvalmentajan lauseen, että syli on vauvan tärkein varuste.  Pepita teki käytännöllisiä varustevalintoja esikoiselleen lähinnä kirpputoreja kierrellen. Puolentoista vuoden kuluttua toinen tulokas käytti samoja tarvikkeita, ainoastaan vaunut vaihtuivat 2000-luvun alun yhdistelmävaunuista vuoden 1982 vakosamettiemmaljungiin, yhdistelmät tosin nekin.

Nyt nelikymppisenä Pepita pyrkii jatkamaan kierrätyshenkistä varustelua, joskin netin ja lastentarvikekauppojen nykyinen kuvavyöry häiritsee keskittymistä. Kierrättäjällekin netti aiheuttaa päänvaivaa. Nettikirpputorien houkutukset kutsuvat hifistelemään, vertailemaan, pohtimaan tyyliä ja valintojen välittämää viestiä.

Isoimpia valintoja on nimenomaan vauvan liikuttamiseen liittyvät valinnat. Vaunut vai kantaminen? Designvaunut, tavikset vai retrot? Liina vai kantoreppu? Kaikesta voi lukea laidasta laitaan mielipiteitä, loputtomiin.

Emmaljungien ratasistuin seuraavaan vaiheeseen.

Nyt kun rakkausviikkoja on jo kasassa 30, on syytä katsastaa vaunut. Pepita ottaa lämpimässä varastossa odottaneet retrovaunut jälleen käyttöön. 7-vuotiaan vauvavaiheeseen nettihuutokaupasta löytyneet lastenvaunut olivat palvelleet 1980-luvun alussa yhtä lasta. Sen jälkeen, ennen päätymistään Pepitan perheeseen, niitä oli säilytetty huolella vuosikausia. Vaunuissa kulkenut lapsi kasvoi aikuiseksi ja myi kulkupelinsä Pepitalle.

Nyt, 35-vuotiaina, vaunut toimivat edelleen, ainoastaan renkaat Pepita vaihtoi, toisiin vanhoihin, hieman isompiin. Luovuttaja löytyi nettikirpparilta kympillä. Retroilun syy on kestävyydessä ja tyylikkyydessä. Syysvauva tarvitsee tosin koppaansa paljon lämmikettä. Kun vauva kasvaa ruskeasta kopasta ulos, vaihdetaan runkoon viininpunainen ratasistuin.  

Varmuuden vuoksi tarvitaan vielä kantoreppu vapauttamaan käsiä ja luomaan läheisyyttä. Sitä syliä.

Hetkestä kiinni?

Pepitalla alkoi neljänkympin kriisi. Parikymmentä vuotta sitten, aikuisen ikään ehdittyään Pepita ihmetteli, miksi aikuisia sanotaan aikaihmisiksi, sillä eihän heillä ole koskaan aikaa. Nyt aikaa tuntuu olevan vielä vähemmän, näitä aikoja sanotaan ruuhkavuosiksi. Tätä ruuhkaa ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää. Täytyy mennä läpi. Ja sitten jonain päivänä huomaa, että leijonan osa elämästä on mennyt.

Onneksi on vaikkapa tämä Väripala. Tähän voi säilöä aikaa. Pienen pohtimishetken aika tuntuu olevan aloillaan. Ja hetkiin voi palata.

6-vuotiaan tulkinnassa Big Benistä kello on pysähtynyt näyttämään aikaa, jolloin ohitimme sen aamuvarhaisella matkalla lentokentälle.

Kultareunus

Jokaisella päivällä on kultareunus, akryyli 2016

Jo yli vuosi sitten Pepita alkoi etsiskellä soikeita kehyksiä maalauksiaan varten. Mikä tahansa kehys ei ole kelvannut. Kuvan ja raamin on tuettava toisiaan, niiden on kerrottava samaa tarinaa.

Kuvan maalaus syntyi inspiraation vallassa, mutta sitten paljastui, että jo valmiiksi ovaaliksi leikattu pohja ei ollutkaan standardikoko, johon olisi helppo etsiä kehystä. Pepita mylläsi nettikirpputoria mittoja kysellen ja löysi viimein maalaisromanttisen kynttilälampetin. Peilin osuus lampetissa oli tarkalleen Pepitan koiramaalauksen kokoinen. Lampetin kynttilänpidikkeen sai onneksi ruuvattua pois jättämättä jälkiä etupuolelle. Sitten hieman kultaväriä pintaan ja mopsi pääsi Naivistit Iittalassa -näyttelyyn.

Jokaisella päivällä on kultareunus, vaikka kuvan mopsi ei sitä vielä täysin olekaan ymmärtänyt. Haasteilla ja mutkilla on joskus tarkoituksensa.

Maalikuun miete

Pepita keksi tänään maalaustaiteen ystävälle uuden tittelin. Maalivahti. Maalivahti vahtii maalien liikkeitä, joko omissa tai muiden teoksissa. Kuvassa toritaidetta Krakovasta. Tätä ei maalivahti purematta niele.

Maalivahtina Pepita nauttii löytäessään merkityksiä sieltä mihin niitä ei ole tarkoituksella ladattu. Tiedostamatta toritaidekauppiaat ovat luoneet kadulle teoksen, joka näyttää läpileikkauksen siitä millä ajatellaan ihmisten haluavan kotiaan koristaa. Kuvassa näkyy vain osa muuriin kiinnitetyistä tauluista.

Yltäkylläisen taulumeren viesti voisi olla, että arki on niin väkevää, että sitä on pakko hieman makeuttaa.

Perfect home?

Roinakurssilla vuoden alussa piti keksiä itselleen voimalause huoneentauluksi. Pepita kirjoitti:

"Roina on hyvä renki, mutta huono isäntä."

Viime aikoina Pepita on saanut nähdä monenlaista elämää esineiden kanssa aina Perfect Home -kutsuille osallistumisesta kierrätyslavan täyttämiseen. Tavaran elinkaaressa on jotakin kiehtovaa ja irvokastakin.

Juuri ennen sateen yltymistä Pepita piipahti vielä kerran taloyhtiön rompelavalla, joka oli ollut viikon ajan yhteisesti sovittu uusien esinesuhteiden solmimispaikka. Ihan kuin lava olisi tänään halunnut opettaa jotain. Liitutaulu. Tähänkö tauluun se voimalause pitäisi kirjoittaa? Vanha ikkuna. Pitäisikö katsoa uusiin suuntiin? Sen Pepita ainakin tietää, että mitkään esineet eivät tee kotia täydelliseksi. Täydeksi ne voivat kyllä tehdä.

Kehäkuu on alkanut. Kehäkuussa poimintoja erilaisita kehistä. Tavara kiertää, piiri pyörii, hyvä kehä antaa voimia.

Väritys on hauska harrastus

Pepita osallistui syyskuussa tiedonjanoisena Reggio Emilia -pedagogiikkaan keskittyvään seminaariin Hämeenlinnassa. Päässä on risteillyt ajatuksia lapsen luovuudesta ja ilmaisua tukevista leikeistä. Ja leikillähän on vaikutusta oppimiseen, sanottiin Helsingin Sanomissa 27.9.2014.

Joskus leikit jäävät pahasti kesken, kun pitää lähteä asioille kaupungille. Vai jäävätkö? Ehkä lapsen aivot ovat niin hyvin leikeissä kehittyneet, että hän keksii keinon, miten leikin saa mukaan. 4-vuotias tiikeri tuunasi kerran syyskuussa housunsa raitakuosiin ja hyppäsi sitten autoon. Kaupungilla astelevan tiikerin pitää kai olla erityisen raidallinen. Välikausi voi olla värikausi.

Lapsethan maalaavat itseään paljon. Siis niitä suloisia, värikkäitä omakuvia! Pepitan tytärkin maalasi itsensä. Hän vietti kerrankin hiljaisen, tehokkaan vartin lastenhuoneessa itsekseen. Näette tässä vain osan tästä omaleimaisesta punaisen kauden teoksesta:

Teoksen nimeksi olisi sopinut "Puolialaston laskeutuu portaita" tai "Punainen minuutti". Ihme ja kumma, vanhemmat eivät nähneet punaista, vaan huusivat yhtäaikaa: "Kamera!" Ja punaisen minuutin jälkeen tyttö oli suihkussa ja jälleen oma itsensä. Vain tukkaan, jossa pullopeiteväriä oli ollut shampoomaisesti ympäriinsä, jäi pariksi päiväksi haalea punainen häivähdys. Lastenhuoneen lattiasta, matosta, pöydästä, patjasta ja täkistä väri lähti helposti.

Selityskin löytyi. 4-vuotias oli halunnut painaa jalkansa kuvan paperille. Ja siitä se idea sitten lähti. Todistusaineistoakin löytyi. Tuo ensimmäinen, varovainen jalanjälki löytyi siivotessa piirustuspöydän alta.

Loppupäätelmänä on, että 4-vuotias tarvitsee vartalomaalisetin. Ja aikuisen vierelle maalaushetkeen. Virhe ei koskaan saa olla se, että on liikaa väriä. Virhe voi olla siinä, että silloin on liikaa väliä.

Harraskuu päättyy. Huomenna alkaa Touhukuu. Tervetuloa touhuilemaan joulun tunnelmissa!

Rakastavat suppilovahverot

Pepita meni metsään. Siis ei mokannut, vaan meni vihreään, hyvään paikkaan. Suppilovahveroita löytyi niin, että myssy oli otettava päästä. Ei kunnioituksesta, eikä lämmön vuoksi, vaan ihan siksi, että ämpärit olivat jo täynnä.

Sieniä puhdistaessaan Pepita huomasi lempisienissään uuden ominaisuuden. Jotkut sienistä olivat kasvaneet lemmekkäinä yhteen. Niillä oli kaksi jalkaa, mutta yhteinen lakki. Tietävätkö sienet jotain erityistä rakkaudesta? Ehkä hyvän parisuhteen salaisuuden? Yhteisen mietintämyssyn alta tehdään hyviä päätöksiä, eikö vaan?

Sienillä on kuitenkin vähän erilainen elämä kuin meillä ihmisillä. Ne eivät koskaan voi riisua hattuaan ja tuulettaa päätään.

Positiivinen asenne ratkaisee

Jokaisessa kunnon elämäntapablogissa on aina mietelauseita. Tee-se-itse-hengen mukaan Pepita yrittää kirjoittaa mietelauseet omasta päästään. Tässä yksi:

Kehu päivässä pitää ystävän lähellä. 

Ei tässä toki mitään mielistelyä tarkoiteta. Mutta jos huomaat, että tuoksuupa naapuri tänään ihanalta, onhan se hyvä kertoa. Joskus pienikin sana voi olla toiselle päivän pelastus.

Ehkä saat siltä naapuriltasi tuollaisen hymyn, joka on Positiivinen asenne -maalauksen kissalla. Maalaus on pikkiriikkinen, mutta positiivisella asenteella siihen mahtuu paljon.

Pepitaa pyydettiin tällä viikolla ottamaan osaa projektiin, jossa tarvitaan myönteistä ajattelua. Siitä enemmän syksymmällä, mutta olkoon tämä kissa positiivisen asenteen myyntitykki!