Naivistinen muraali, uusi lehti

On aika raportoida eräästä taideprojektista, kuten Väripalalla jo vähän aikaa sitten lupailtiin. Seinämaalaus sopii seinäkuuhun. Pepita sai toteuttaa naivistisen muraalin Iittalan hyvinvointikeskus Sauvolan ulkoseinään Hämeenlinnassa. Asiasta uutisoi myös Hämeen Sanomat eilen.

Projektissa oli mukana Naivistit Iittalassa -säätiö, jonka Facebook-sivuilta voi palata ensimmäisen päivän työmaatunnelmiin.

Hyvinvointikeskuksen palvelut kokoavat Iittalassa eri sukupolvia saman katon alle. Siitä se idea sitten lähti. Lapsikarhu on kääntänyt uuden lehden kirjastaan ja kannustaa isoa karhua lukemaan kanssaan. Seniorikarhun kävelysauva on alkanut versoa uutta lehteä. Muraalin nimi onkin Uusi lehti. Sen myötä kääntyy varmasti uusi lehti myös Iittalan asukkaille, hyvinvointikeskuksen käyttäjille.

Heleän luonnoksen jälkeen Pepita sovelsi värit julkisivumaalien hillitympään värikarttaan sopivaksi. Tavoite on, että värit säilyvät haalistumatta pitkään ja että muraali sopisi ympäristöönsä. Tikkurilalta tuli tietoa maalien ominaisuuksista ja erä Kivisil-maaleja muraalin toteutukseen. Tikkurilan nettisivuilla onkin jo hieno kavalkadi muraaleja, joiden toteutusta maalifirma on ollut tukemassa.

Jo kesäkuussa Pepita merkkasi työmaalla teipein alueen, johon muraali tulee. Alue ei ollut mikään jättimäinen, leveys 2,5 metriä, korkeus 3,5 metriä. Luonnos siirrettiin ruutukaavan avulla seinään.

Muraalin maalaus sujui telineeltä. Pepitan apuna seinän äärellä oli taideopiskelijanuorukainen. Pepita sai siis maalit sekoitettuina ja lautasille annosteltuina. Aikamoista luksusta. Maalit olivat vesiliukoisia ja asianmukaiset suojavarusteet käytössä. Vauvavatsa mahtui maalarinhaalariin ja kykkiminen seinän äärellä onnistui vielä juuri ja juuri.

Pepita toivoi sateetonta ajanjaksoa, ei lomailuun, vaan työntekoon. Toive toteutui ja itse maalausprosessi oli viikossa ohi. Pepita iloitsi siitä, että oma käsiala toistui isossa pinnassa hämmästyttävän mutkattomasti. Ensimmäisen muraalin myötä uusi lehti on nyt käännetty naivistitaiteilijanakin.

Valmis muraali

Haaveiden puu

7-vuotias kiipesi mummulan jättimäiseen pihatammeen. Pepitalle tuli mieleen lapsuuden TV-ohjelma Kallen kiipeilypuu. Se, missä poika makaa puussa ja haaveilee! Muistatteko? Muistikuvia lapsuudesta -blogi on nostanut tämän hienon ohjelman esiin.

Pepita haaveili pienenä kiipeilypuusta. Sellaisesta vahvaoksaisesta, jossa pääsisi aika korkealle, lehvästön katveeseen.

Kiipeilypuun sijaan Pepitan lapsuudenkodin pihassa oli (ja on edelleen) valtava kuusi. Kuusessa asui Mörkömörkö, kiltti haltija, joka säästi Pepitalle parhaat ahomansikat. Kerran, ehkä juuri 7-vuotiaana, Pepita kuuli, miten vanhemmat suunnittelivat puun kaatoa. Puu varjosti istutuksia. Pepita nosti äläkän ja sai vanhemmat ymmärtämään haltijan arvon.

Kuusi sai jatkaa elämäänsä ja Mörkömörkö suojelee edelleen lähimättäiden mansikoita. Pepita oppi tärkeän asian, joka kantaa edelleen. Mielikuvituksella on voimaa.

Sadepäivän haasteita

Seinäkuussa, kun seinät ovat meinanneet kaatua päälle, on silti täytynyt keksiä tekemistä neljän seinän sisällä. Tänään oli seinäkuinen sadepäivä, se kuukauden taatusti viimeinen sadepäivä! 5-vuotiaalle piti keksiä virikettä. Postin mainoslehdessä oli paperinukenvaatetuskilpailu, ja viimeinen osallistumispäivä oli käsillä.

Ehkä kuluneen kesän kelit vaikuttivat 5-vuotiaan piirtämiin vaatteisiin. Tumput, pipo ja leveälierinen hattu, jonka alla on hyvä pitää sadetta.

On kansainvälinen tiikeripäivä!

Ajatus, akryyli 2015

Tänään vietetään kansainvälistä tiikeripäivää, johon liittyy erikoisohjelmaa Korkeasaaren eläintarhassa.

Pepita on viime aikoina pyrkinyt pääsemään ajatusten siivin kiinni isojen kissapetojen sielunmaisemaan. Kuvan maalaus oli esillä Virossa, Viljandin Kondase-keskuksessa hiljattain päättyneessä Suomen Naivistit ry:n näyttelyssä.

Lautasenkokoiset silmät

Vedenkestävää kauneutta, akryyli 2014

Pepita katsoi miehen kanssa Tim Burtonin elokuvan Big Eyes. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo suurisilmäisiä lapsia maalaavasta Margaret Keanesta (s. 1927). Keanen mies omi 1960-luvulla kunnian vaimonsa maalauksista itselleen ja valjasti vaimonsa tuottamaan maalauksia salaisessa ateljeessa viidentoista vuoden ajan.

Pepitaa elokuva kiinnosti erityisesti puheenvuorona taiteen olemuksesta sekä taiteilijan sukupuolen ja markkinoinnin merkityksestä. Massojen rakastamat ja kriitikkojen parjaamat suurisilmät herättivät taatusti tunteita.

Elokuvan alussa ruudulle ilmestyy Andy Warholin hyväksyvät sanat Keanen taiteesta. Burtonin elokuva vastaa Warholille rivien – tai siis oikeastaan hyllyjen välissä. Taiteilijatar nappaa kaupan hyllyltä Campbellin keittotölkin huomatessaan teostensa leviävän kopioina markettimyynnissä.

Puolan taidefestivaalin illanvietossa Pepitan miehelle avautui ohikiitävä mahdollisuus pienen sekaannuksen johdosta esiintyä Pepitan maalausten tekijänä. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vaan oikaisi väärinkäsityksen välittömästi. Jos mies ei olisi tehnyt niin, hän olisi saattanut  päästellä suustaan sammakoita. Tuolloin Pepitan silmät olisivat laajenneet...

Väripalalautasenkokoisiksi.

Seinäkuun hullutuksia

Pepitalla on tapana täyttää seinät tavalla, joka ehkä vaikuttaa jonkun mielestä seinähullulta. Kuvassa näkyvä makuuhuoneen seinä puhutteli Pepitaa jo asuntonäytössä. Pepita oli haaveillut maalaavansa ensimmäisen omistusasuntonsa makuuhuoneen seinän amélienpunaiseksi. Hämmästys oli suuri, kun lempikohteen seinä oli jo valmiiksi juuri oikean värinen.

Seinän punainen on toki siis saanut ystäväkseen sattumanvaraisten tavaroiden kokoelmaa. Kirpputorilta löytynyt kankainen joulukalenteri toimii myös joulukuun ulkopuolella pienten esineiden säilyttimenä. Kuvan asetelma on 5-vuotiaan sängyn vierellä, joten erittäin pienen unikaverinkin saa pidettyä ihmisten ilmoilla kalenteritaskussa. Esineiden avulla sisustamisesta on juttua myös Studio Avenue -blogissa.

Unohtumaton Puutarha

Aini Vaarin Puutarha-kangasta (1960)

Pepita oli nuorena tyttönä koulun taksvärkkipäivänä puutarhatöissä. Puutarha oli aivan erityinen, luovan ihmisen puutarha.

Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pepita löysi kirpputorilta palasen juuri tuon puutarhan omistajan luovaa työtä. Siis palasen Aini Vaarin Finlaysonille suunnittelemaa vanhaa Puutarha-kangasta. Löytö lämmitti mieltä. Tilkun voisi kehystää seinälle muistoksi. Pepitalla on myös tätä suosikkikuosiaan pöytäliina, joka on uustuotantoa muutaman vuoden takaa. Liinaa kuuluu tietenkin pitää puutarhajuhlissa.

Tekstiilitaiteilija ja -suunnittelija Aini Vaari (s. 1934) suunnitteli Puutarhan vuonna 1960. Herttainen kuosi on siis jo 54-vuotias ja yhä se löytää uusia ystäviä. Aini Vaari on suunnitellut myös muita tunnettuja kuoseja kuten Coronna ja Taimi.

Apinoiden puheenvuoro

Pepita välttelee eläintarhoja. Espanjanmatkalla tuli tehtyä poikkeus, sillä matkaoppaassa oli vinkki eläintarhasta, jossa pidetään erityisesti loukkaantuneita eläimiä.

Mutta kuka tahansahan loukkaantuu viimeistään siinä vaiheessa kun joutuu vankeuteen, ihmisten töllisteltäväksi!

Tässä muutamia Pepitan ottamia kuvia apinoista, jotta eläintarhakäynnillä olisi ollut edes jokin oikeutus. Antaa apinoiden kertoa:

Tämä postaus kuului seinäkuuhun, sillä juuri seinällä on eläintarhassa suuri merkitys. Seinä erottaa meidät apinoista. Suostusiko kukaan meistä ihmisistä vaihtamaan puolta?

Positiivinen asenne ratkaisee

Jokaisessa kunnon elämäntapablogissa on aina mietelauseita. Tee-se-itse-hengen mukaan Pepita yrittää kirjoittaa mietelauseet omasta päästään. Tässä yksi:

Kehu päivässä pitää ystävän lähellä. 

Ei tässä toki mitään mielistelyä tarkoiteta. Mutta jos huomaat, että tuoksuupa naapuri tänään ihanalta, onhan se hyvä kertoa. Joskus pienikin sana voi olla toiselle päivän pelastus.

Ehkä saat siltä naapuriltasi tuollaisen hymyn, joka on Positiivinen asenne -maalauksen kissalla. Maalaus on pikkiriikkinen, mutta positiivisella asenteella siihen mahtuu paljon.

Pepitaa pyydettiin tällä viikolla ottamaan osaa projektiin, jossa tarvitaan myönteistä ajattelua. Siitä enemmän syksymmällä, mutta olkoon tämä kissa positiivisen asenteen myyntitykki! 

Kuningaskalastaja on tullut!

Tuikkis Saapasjalan salongista toivoi kuningaskalastajan lentävän Pepitan lipastoon. Lintu löysi paikkansa smaragdinaukujan alapuolelta, yöpukulaatikon kohdalta. Seuraavaksi pitää etsiä oksa kirjosiepolle ja kuhankeittäjälle.

Neljän seinän sisällä

Kiukuttelut, koskemattomat ruuat, kuumat otsat, kutittavat näpyt. Palaset alkavat loksahdella yhteen. Vesirokkopotilaita kaksi kappaletta, ikää 4 ja 6 vuotta. 

Seinäkuu voi tarkoittaa siis myös oleilua neljän seinän sisällä. 

(Nämä näppykuvat on tehty FaceMaker-palikoilla.) 

Jalkapallosta taidetta

Tätä päivää on odotettu. Tänään se loppuu! Televisiossa ei taas vähään aikaan näytetä nurmikolla pallon perässä juoksentelevia setiä, jotka kampittavat, harhauttelevat ja purevat toisiaan.

Onhan peleissä jotain sykähdyttävääkin – tunteelliset halaukset, hikisten pelipaitojen vaihtoseremoniat ja ne joulu- ja pääsiäiskortit, joita tuomari jakelee huomiota kaipaaville pelaajille.

Sitä Pepita ei ymmärrä, miksi tuomari tuhlaa partavaahtoaan nurmelle pelaajien jalkojen juureen. Eikä sitä, miksi näissä kisailuissa loistavista näyttelijäsuorituksista annetaan lopulta vain yksi pysti, joka ei edes muistuta Oscar-patsasta.

Jotkut kai pitävät jalkapalloa taiteenakin. Ainakin jalkapallosta voi tehdä taidetta. Pronssipeliä seuratessaan Pepita ehti kehitellä FaceMaker-palikoilla notkean jalkapalloilijan.

Päivä vain ja lintu kerrallaan

Maalikuussa Pepita aloitteli lintulipastonsa maalailua. Punarinta ja sinitiainen ovat merkanneet ansiokkaasti paitalaatikkoa, mutta kovasti ne ovat odottaneet seuraa.

Vihdoin eilen illalla lipaston kylkeen lennähti uusi siivekäs. Vaan tämä olekaan ihan lähimetsästä. Smaragdinaukuja olkoon lipaston mystinen satulintu.

Lipastoprojekti on tavallaan keskeneräisyyden kiteytymä. Ennakkosuunnitelmaa ei ole, köynnökset voivat taipua uusiin suuntiin, lintuja tulee mihin ja milloin sattuu. Pepita yrittää harjoitella keskeneräisyyden sietämistä. Ja sitä, etteivät kaikki rönsyt millään pysy aina hyppysissä. Ja linnut, ne ovat vapaita, tulevat kun tahtovat.

Hei sinä, joka ehdit laittaa tähän ensimmäisen kommentin! Kerro, minkä linnun lennättäisit lipastoon seuraavaksi ja miksi. Palataan lipastoon neljännen linnun ilmestyttyä.

Arkikamppailun tulos!

Kukkahattutäti, akryyli, 2013

Arki alkaa olla tyrmätty. Vai onko? Vielä viimeinen luku.

KYMMENEN! Seinäkuun kunniaksi jotain seinälle laitettavaa. Joskus Pepita maalaa arjen piiloon. Kukkataulu vie ajatukset kauas arjesta, eikös vaan? Kauniita kukkia ja sitten... täti. Kukkahattutäti.

Wikipedian mukaan kukkahattutäti jakelee muille naiveja ja moralistisia neuvoja. Linkistä löytyy polkuja myös muihin kiinnostaviin Kukkahattutädin ilmenemismuotoihin.

Paluu arkeen siis. Kukkahattutätihän on oikea arjen riemuvoitto. Pepita tuntee ruusunpistoksen sydämessään. Onhan tässä tullut viljeltyä viime aikoina kokonaista yhdeksän naivia neuvoa. Ei arki oikeasti voi hävitä. Mutta sen kanssa on kuitenkin hauska kisailla ja mitellä voimiaan.

Julistetaan siis voittajaksi arkinen Kukkahattutäti. Hän nosti päätään ennen juuri ennen tyrmäystä ja Pepita ottaa aikalisän.

Kukkahattutäti ansaitsee enemmänkin huomiota. Ehkä hänelle voisi perustaa jopa oman palstan...
 

Ulos kaapista, morsiuspuvut!

On Morsiuspukupiknik-päivä! Tänään sattui silmiin Helsingin Sanomista Päivän kasvo Arja Apo, joka on puuhaamassa jo toista Morsiuspukupiknik-päivää. Tänään kahdelta siis Helsingin Kaivopuistoon kokoontuu morsiuspukuihin pukeutuneita eväsretkiläisiä. Tarkoituksena on antaa mahdollisuus morsiuspuvun käyttöön vihkipäivän jälkeenkin.

Pepita pitää ideasta kovin. Eri asia sitten on, kuka mahtuu omaan vanhaan hääpukuunsa. Aikaa tapahtuman alkuun tätä kirjoittaessa on enää vajaa tunti ja kiloja karistettavana parikymmentä. Ei onnistu millään. Toki innokkaat Morsiuspukupiknikkiläiset kai voivat hommata varta vasten nykymittoihin sopivan vaatteen joukkoon sulautuakseen...

Arja Apon keksintö on saanut Pepitan miettimään myös muita keinoja hyödyntää morsiuspukua. Pepita jopa sortui ostamaan erään kauniin (hieman isomman) morsiuspuvun kirpputorilta johonkin tulevaisuuden juhlaan. Värit sointuivat niin hyvin olohuoneen muun sisustuksen kanssa, että Pepita jätti puvun odottamaan käyttöä olohuoneen naulakkoon, koristeeksi.

Jatkokäyttäjäkin jo on – 4-vuotias jo haaveilee laittavansa puvun päälleen mennessään naimisiin. Ja ehkä sen jälkeen hän käyttää sitä Morsiuspukupiknikillä, joka on ehkä silloin parin-kolmenkymmenen vuoden päästä jo megatapahtuma.

Morsiuspuvun uusiokäyttö on sen verran hupaisaa, että se olkoon yksi osa arjen tyrmäystämme. Otettiin siis taas lukua, tämä oli YHDEKSÄN.

4-vuotiaan tapettimalli?

Seinäkuu on alkanut! Seinäkuussa Pepita keskittyy seinällä oleviin asioihin. Eräänlaista seinähulluutta siis.

Otetaan taas lukua, ei anneta arjen voittaa!

KUUSI. Lapsi on kokeillut millaista jälkeä liidusta tulee. Ihan kiva, mutta kokeilu on tehty suoraan paperitapettiin. Tämä liituraitateos on sohvan alla. Sijainnistaan johtuen teos saa jäädä paikoilleen. Signeerausta ei ole, mutta epäilyt kohdistuvat perheen 4-vuotiaaseen.

Jos tämä olisi tapahtunut olohuoneen julkisemmassa paikassa, tapaus olisi aiheuttanut uudenlaisen sisustushaasteen. Minkämallinen huonekalu kätkisikään uuden koristekuvion? Vai tarvitsisiko se kätkeä? Voisiko kuviota jatkaa koko huoneen kattavaksi ornamentiikaksi? Maria Wirkkalakin piirsi 4-vuotiaana tapettimallin.

Voiko siis arkisen takaiskun kääntää luovuudeksi? Yllättävää kyllä, nykyään myös sisustuskirjan sivulta voi löytää helpon ja halvan selvitytymiskeinon tilaamatta syntyneen seinätaiteen varalle. Alexandra Villefrancen ja Margaret M. de Langen Stailaa kotisi -kirjassa on vinkki, jossa lasten seinään piirtämiä viivoja on kehystetty. Ele osoittaa lapsen kädenjäljen arvostamista – tai ainakin näppärää remontin välttelyä. Kehystyshän osoittaa, että huomattu on, mutta tyyli on boheemi. Se jää jokaisen itse kokeiltavaksi, kuinka paljon kehystäminen lisää seinäpiirustusten määrää.

Kirpputoreilta voi löytää edullisesti kauniita vanhoja kehyksiä. Pepita kokeili parin vanhan hajaviivan kehystystä, ihan havainnollisen kuvan saadakseen.

Pepita itse ei pienenä koskaan piirtänyt luvatta seinään. Mutta kerran, 4-vuotiaana, Pepita sai piirtää paksuilla mustilla tusseilla isoille levyille, jotka sitten asennettiin huvimajan kattorakenteisiin. Piiloonhan ne jäivät, mutta silti piirtämisestä jai hyvä tunne. Levyt olivat kalliolla vierekkäin ja Pikku-Pepita kiersi piirtämässä niihin kaikkiin tikkumaisia ihmishahmojaan. Levyissä oli tilaa tussin liikkua. Ja Pepitan isä kertoi, miten piirustukset olisivat tallessa katon sisällä ja ehkä joskus löydettäisiin.

Kaupungeissa luvattomia seinämaalauksia pyritään ehkäisemään varaamalla tilaa luvallisille graffiteille. Samaa metodia voisi yrittää lasten kanssa. Hulvatonta ja leikkisää, vähän niinkuin Pikku-Pepitalla aikoinaan. Pysyisivätkö seinät rauhassa?

Ehkä.