Hymyä ja pyllyä

Odottavan äidin pitää tietysti esitellä blogissaan kodin vauvanhoitopiste. Selvää oli, että paikka järjestettäisiin kylpyhuoneeseen, koska siellä pyllykin pestään. Tylsiä valkoisia laattoja oli kuitenkin piristettävä.

Ensimmäisenä tuli mieleen vauvojen klassikkohymynaama, joka on itse asiassa Nestlén mainos. Iltalehden heinäkuisesta jutusta käy selville, että hymy on saanut porttikiellon Helsingin neuvoloihin.

Pepitakaan ei innostunut mainoshymystä, vaan päätti korvata kuvan kotikutoisemmin. Tuleva 7-vuotias isosisko halusi tuunata laatat kontaktimuovilla. Hymiökin syntyi, alkuverryttelynä. Ja sitten pupu, kissa, talo, lintu... Kun inspiraatio iski, ei kodissa ollut kovin kummoista värivalikoimaa, eikä Pepitalla juuri silloin aikaa ohjailla mittojen kanssa.

 

Niukan paletin kuvista tuli kuitenkin upeita ja vinot reunat sopivat tyyliin mainiosti. Tässä näkyvät kuvat on ikuistettu skannaamalla. Kaakeliin liimaamisen jälkeen poimut tasoittuivat eikä ilmakupliakaan jäänyt.

Koska tulokkaan vaippa vaihdetaan kylpyhuoneessa pesukoneen päällä, hoitoalusta piti valita pesukoneen mittojen mukaan. Färg&Formin pilvikuosi sopi värikkääseen retromeininkiin.

Mies oli tuonut keväällä työmatkaltaan Tansaniasta suloisen mobilen, joka pääsi hoitoalustan yläpuolelle. Hoitoalustan viereen mahtui vielä mukavasti pikkulaatikoita, joihin sai tarvikkeita käden ulottuville. Vauvan vaatteet ja kestovaipat valtasivat suurimman osan kylpyhuoneen kaappitilasta.

9-vuotias keksi termin rakkausviikko raskauden puolivälin paikkeilla. Nyt, kun eletään rakkausviikkoa 39, on syytä muistella, mistä ne vauvat oikein tulevat.

Perhereiästä, sanoo tulokkaan isä.

Rakkausviikko 22

Alkuviikosta eräs ruutu naulitsi Pepitan ja miehen katseen. Ruutu sijaitsi keskusäitiysneuvolassa ja se välitti reaaliaikaista kuvaa Pepitan sisuksista. Kyllä, uusi ihminen on kasvamassa! Tässä jo kolmannessa koekuvauksessa hän pärjäsi ihan hyvin.

On aika hiukan henkäistä ja iloita, vaikkei odotuksen onnellinen loppu tietenkään vielä olekaan varmaa. Rakkausviikon 22 kuvassa pieni linssilude näyttää pohtivan syntyjä syviä.

Rakkausviikko on uusi, 8-vuotiaan keksimä termi. Se on Pepitan mielestä erityisen osuva, sillä raskausaikahan valmistaa viikko viikolta rakkauteen.

Pinkki vinkki Keravalta

Pepitan perheen tie vei sunnuntaina katsomaan virkkaustaiteilija Agata Oleksiakin Our Pink House -teosta Keravalle. Pepita kuvaili ennen talolle menemistä lapsille simppelisti, mitä on luvassa. Talo, joka on peitetty virkkauksella.

6-vuotias kysyi: - Onko se niin kuin Enni Idin talo, mutta virkattu?

Pepita tajusi, että ehkä näinkin voisi sanoa. Vaikka taiteilijanaisten edustamat taidesuuntaukset ovatkin aivan erilaiset, niin pohjimmiltaan niistä voi löytää samaa henkeä.

Taidemuseo Sinkan nettisivulta voi lukea, että virkkauskuvioilla peitetty talo on Oleksiakin mukaan toivon ja unelmien talo. Vapaaehtoisten naisten, muunmuassa maahanmuuttajien voimin virkatun teoksen syntyprosessi on osa teosta. Taiteilija haluaa naisten näkymättömän työn päivänvaloon.

Padasjoen Enni Id maalasi yksin ja omaksi ilokseen. Mutta ehkä Enni Idinkin mökki on eräänlainen yhden naisen toivon ja unelmien talo.

Taidetehtailua

Pilviseen päivään sopii taideprojekti lastenhuoneen lattialla. Pari viikkoa sitten Pepita opetti 6-vuotiaalle grafiikan saloja.

Laatta kaiverrettiin lyijykynällä pehmeälle press-print-laatalle. 6-vuotias sai tietää, että painaumiin painoväri ei pääsisi, ne jäisivät vedoksessa paperinvärisiksi. Sitten sekoitettiin tasaisella alustalla vesiliukoisia linovärejä. Yllättävän hyvin aluseksi sopi nurkista löytynyt karkkilaatikon muovikansi, jonka pieni reunus esti telaa eksymästä liian laajalle! Laatalle telattiin kumitelalla tasainen värikerros. Hyvä tela ei ole aina halpa, mutta yhden Pepita on löytänyt jopa kirpputorin roinalaatikosta.

Sitten asetettiin laatta puhtaalle paikalle sanomalehden päälle ja painettiin kuva paperille puhtaan telan avulla.

Sitten vedos käännettiin varovasti laatan päältä. Valmis! Ja sitten uutta vedosta painamaan!

Yhdessä katsottiin, ettei laatan painaumat olleet liian hentoisia tai liian syviä, kokeiltiin eri väriyhdistelmiä, testattiin painamista liian värin kanssa ja liian vähäisen värin kanssa. 6-vuotias jaksoi keskittyä 20 vedoksen verran.

Tällä tekniikalla voi tehtailla kortteja tai taidelahjoja sukulaisten tai ystävien seinälle. Lapsi ei välttämättä halua antaa ainutkertaista teostaan läheisellekään ihmiselle, jos kokee onnistuneensa jossain pitkällisen pinnistelyn tuloksena. Painaminen voi kuitenkin tuoda lapsen herkät, viisaat viivat monien läheisten ulottuville ja lapsi voi niitä hyvillä mielin lahjoittaa. "Tämä on kuin kopiokone", huudahti 6-vuotias telatessaan.

Löytökoira

Pepitan ja tyttären lempiharrastuksia on koirien katselu. Kaupungilla tulee vastaan jatkuvasti erilaisia kiehtovia koirapersoonia.

Reitti kohti keskustaa kulkee Pepitan mielestä Suomen kauneimman kirkon ohi. Hämmästyttävää oli, että 6-vuotias löysi kirkon muuristakin koiran. Pieni lyttykuono on ollut siinä jo yli sata vuotta vahtimassa ohikulkijoita.

Kannattaa tutkia taustat

6-vuotiaan viime syksyinen talopiirros. 

Iltasatuaikaan Pepitan perheessä on viime aikoina luettu Marjatta Kurenniemen satuja Pilvipaimen -kokoelmasta (WSOY 1976).

Toissailtana Pepita valitsi luettavaksi sadun nimeltä Kuka varasti Paperirouvan kakun, jonka ensimmäisten rivien perusteella arveli kolahtavan erityisesti piirtämisestä innostuneeseen 6-vuotiaaseen. Sadussa tyttö piirtää kauniin talon, pääsee yllättäen piirrokseensa vierailulle ja selvittää, mihin talon emännän kakut katoavat.

Syyllinen löytyy piirroksen takaa, jonne tytön pikkuveli oli alussa päässyt sutaisemaan pääjalkaisen. Tikku-ukko käy ryöstämässä etupuolen talosta kakkuja ja joutuukin sitten piirtäjätytön kumittamaksi.

6-vuotias arvasi kuvion jo sadun puolivälissä ja hämmästytti hajamielistä ja puhtikuun alun uuvuttamaa äitiään kertomalla epäilyistään. Lopuksi Pepita havahtui siihen, että oli lukenut juuri aivan upean sadun, joka kertoo lapsen mielikuvituksen voimasta ja ehkä hiukan myös sisarkateudesta.

Nyt Pepita ymmärtää 6-vuotiastaan paremmin. Tytär on aina halunnut piirtää vain paperin toiselle puolelle, eikä salli kenenkään muunkaan käyttää piirroksensa kääntöpuolta. Epäekologista, kyllä. Mutta turvallista.

Mihin vitsa vääntyy?

Palmusunnuntain aamuna olohuoneen pöydän ääressä käynnistyi jokavuotinen vitsankoristelutuokio. 6-vuotias oli perinteisillä linjoilla. Hän koristeli innolla heti aamulla vitsansa pillinpalaketjuilla, höyhenillä ja muovipussinpaloilla, sonnustautui pupuasuun ja lähti pikku kierrokselle pihaan naapurin pojan kanssa.

7-vuotias innostui asiasta vasta iltapäivällä. Hän pukeutui leijonaksi ja lähti naapurin pojan kanssa lähipitseriaan virpomaan. Mitä? Pitseriaan, miksi? No, olihan hänen saatava käyttää jossain keksimäänsä virpomislorun muunnelmaa, joka päättyy: Vitsa sulle, pitsa mulle.

Pitsaa ei tietenkään tullut, mutta limppari kyllä.  

Kaapinoviin saa piirtää

Timmikuun kunniaksi keittiö tarvitsi vielä lisää kunnonkohotusta. Pari vuotta sitten Pepita maalasi kaapinovet, mutta yksi syrjässä ollut unohtui. Valkoinen ovi oli kummitellut mielessä siis jo pitkään.

Sisustuskaupasta löytyi mustaa liitutaulukontaktimuovia ja liitutaulutussi. Muovituksen jälkeen 6-vuotias syöksyi koristelemaan kaapin houkuttelevaa mustaa pintaa.

– Laitetaan muihinkin oviin tätä muovia, 6-vuotias toivoi piirrettyään oven täyteen.

Tyttären ehdottamaan keittiöuudistukseen Pepita ei ryhtynyt, mutta salli toki taiteilun muidenkin kaapinovien värilliseen pintaan, jossa uusi tussi käyttäytyi samoin kuin kontaktimuovin päällä. Pepita muistaa lapsuudestaan erityisen hienona hetket, jolloin kädessä oli tussi ja edessä iso pohja.

Mietintäriepu löytyi!

5-vuotias on nyt 6-vuotias. Tytär toivoi lahjaksi pingviiniä, bambia tai pupua. Leluna siis, onneksi.

Pupun erityisvaatimuksena oli, että korvia piti pystyä muotoilemaan. Vaatimusten mukainen ristiturpa löytyi Tampereen Luontokaupasta. Korvissa on sisällä rautalankaa, joten ne saa aseteltua haluamaansa asentoon.

Tytär sai viettää prinsessapäivää kotona. Päälle puettiin toisesta lahjapaketista tullut juhlamekko. Aamukakkupöydässä 6-vuotias totesi, että uuden pupun halaaminen on kuin mietintärievun puristamista. Mietintäriepua ei joulupukilta tullut, joten pupu on siis riepu. 6-vuotias kertoi, että pupu on kuin se "äidin runon pupu, joka laittaa korvansa solmuun ja miettii".

Pepita on tosiaan kirjoittanut runon Muistinsa menettänyt rusakko (kirjassa Lokin lokiikkaa, Lasten Keskus 2005). Solmu nenäliinassahan on vanha kikka jonkin asian muistamiseen. Korvien solmiminen auttaa kuitenkin rusakkoa, ainakin jonkin verran.

Lokin lokiikkaa -kirjan muistinsa menettänyt rusakko.

Muistinsa menettänyt rusakko

Kerran tuli luokseni rusakko.
Tuli, kun oli pakko.
Ei muistanut mihin pisti muistinsa,
oli kyllä etsinyt, tonkinut kuistinsa,
kaivellut kiivaasti kirjoituspöytää.
Vaan muistiaan ei voinut löytää.

Ei tiennyt, kuka on presidentti,
ei, kuinka pitkä on sentti,
tai miten vannotaan vala,
ei edes sitä, että hauki on kala. 

Sanoin: – Muistamisen piinassa
auttaa solmu nenäliinassa. 

Mutta rusakko korvansa solmuksi liitti
ja minua sitten kovasti kiitti, 
sillä hän muisti jo, mikä on hauki.

Mutta ei sitä, miten solmun saa auki. 

(Petra Heikkilä)

16. luukku

 

Lasten joululahjatoiveiden äärellä tulee miettineeksi, mitä lastenhuoneen lelulaareihin vielä muka mahtuu. Yksi toive 5-vuotiaan listalta on pysäyttävä: mietintäriepu. Pepita taitaa toivoa sitä myös.

Elämänuran valinta

5-vuotias kertoi tänään, mikä hänestä tulee isona. Pepita ei suostu kantamaan syyllisyyttä tyttären ammatinvalinnasta.

Säästäen Särkänniemessä

Putkeen meni huvipuistoreissu. Lapset tykkäsivät ilmaisesta leikkipuistosta.

Pepita perheineen meni pakolliselle käynnille Särkänniemeen, huvipuistokauden lähestyessä loppuaan. Perhe päätti testata, miten reissusta selviäisi hiukan pienemmällä rahalla, ilman rannekkeiden ostoa. 5-vuotias oli noin 110-senttinen, 7-vuotias hiukan yli 120-senttinen. Tarkoitus oli keskittyä nimenomaan huvilaiteosastoon. Aikuiset päättivät pitäytyä laitteiden ulkopuolella. Teemana perheellä oli olokuun kunniaksi hyvä olo. Matka kotoa puiston lähettyville taittui henkilöautolla ja kesti 5 minuuttia. Sisäänpääsy oli ilmainen. Neljä huvilaitelippua maksoi yhteensä 20 €.

Ranskalaisiin meni 4,90 €. Hattaraan 3,5 €. Kahteen narunvetoon 4 €. Siluettikuvaan 6 €. Suurta iloa koettiin ilmaisessa vihaisten lintujen leikkipuistossa, johon poikettiin leikkimään pariinkin otteeseen. Evääksi oli kotoa otettu suklaakeksiä ja vettä. Yhteensä aikaa kului huvipuistoalueella kolmisen tuntia.

5-vuotias lähti puistosta reppuselässä, kaikkensa antaneena, eikä 7-vuotiaskaan haikaillut enää mihinkään muualle kuin uimarannalle. Rahaa kului siis kaikkiaan 38,40 €.

Jos lapsille olisi ostettu laiterannekkeet verkkokaupasta, rahaa olisi jo pelkkään laitehupailuun kulunut 60 €, paikanpäältä ostaen 66 €. Muiden ostosten myötä huvipäivän hinta olisi ollut yli kaksinkertainen toteutuneeseen verrattuna.

Säästämiseen ja kuluttamisen kyseenalaistamiseen pitänee asennoitua. Huvipuiston portilla kävijä tulee tehneeksi hätiköityjä ratkaisuja, eikä tietoa perheen pienimpien huvittelutyylistä välttämättä vielä ole. Halvat on huvit, kun hyvinvarusteltu leikkipuisto riittää antamaan ne parhaat naurut.

Pepitan huippuhetki oli siluetinleikkuukojulla. Siluettitaiteilija Väinö Kemppainen leikkasi 5-vuotiaasta parissa minuutissa loistavan muotokuvan. Pepita ei voi lakata hämmästelemästä tämän pitkän linjan siluettimestarin ilmiömäistä kykyä. Pepitasta tuntui, että Kemppainen onnistui näkemään tyttärestä jotakin olennaista hyvin lyhyessä ajassa ja ikuistamaan sen saksien kulkemalle reitille. Pieni mustavalkoinen mestarityö pääsee kultakehyksiin ja omistajansa sängyn yläpuolelle.

Siluetti on saanut nimensä rajuja säästöjä tehneen 1700-luvulla eläneen ranskalaisen valtiovarainministeri Etienne de Silhouetten mukaan. Lisää tietoa siluetin historiasta löytyy amerikkalaisen siluettitaiteilija Tim Arnoldin kotisivulta.

Kun 5-vuotias kuuli sivukuvaansa kutsuttavan siluetiksi, hän keksi kysyi: "Miksi se ei voisi olla sivuetti?"

Väinö Kemppaisen leikkaama siluetti ja kehyskaavailua.

Kun vihreillä menee huonosti

–  Äiti, katso miten huonosti vihreillä menee, huudahtaa 6-vuotias kesken leikkien. Pepita pitää tauon omista puuhistaan ja pyyhältää paikalle. Kiinnostaako perheen pienempääkin miestä todella politiikka?

Ei. Kyse onkin tussien pituushyppykilpailusta.

Hiuskarvan varassa

4-vuotias on nyt 5-vuotias. Pepita leikkasi 5-vuotiaan otsatukkaa. Lopputulos oli pikkunaisen mielestä liian lyhyt. Seuraavat hetket menivät peiliin tuijotellessa ja itkua tuhertaessa. Sitten tyttö tarttui paperiin ja teki yllä olevan lohtupiirroksen.

Ulkonäkö on siis jo 5-vuotiaalle tärkeä asia. Onko se 5-vuotiaan äidillekin? Tässä pari lohkaisua kuluneen kuukauden varrelta:

5-vuotias: - Äiti, arvaa miltä sä näytät, kun sun tukka on silmien edessä?
Pepita: - No?
5-vuotias: - Möröltä!
Pepita: - Vai niin.
5-vuotias: - Äiti, nyt sä näytät väsyneeltä.

Myös 6-vuotias osaa eritellä äitinsä ulkonäköä:
6-vuotias: - Meillä on monta äitiä. Tänään meillä on pullea äiti!

Pepita on joskus sattumalta katsonut tosi-tv-sarjaa Rakas, sinusta on tullut pullukka. Pepita ehdottaa jollekin rohkealle uudeksi tv-projektiksi toisenlaista ohjelmaa: Pullukka, sinusta on tullut rakas.  

Lapsi oravanpyörässä

Välillä sitä miettii, onko lasten hoitaminen kotona tähän asti, 4- ja 6-vuotiaiksi ollut oikea ratkaisu. Ovatko lapset päässeet tarpeeksi jyvälle, mistä maailmassa on kysymys? Onhan niillä sentään ollut kerho, viimeisen vuoden ajan yhdeksän tuntia viikossa.

Mutta sitten 4-vuotias kertoo, mitä todella tahtoisi. "Äiti, minä en halua mennä kerhoon, eskariin tai kouluun. Ne on mun töitä. Mä haluan olla työtön." Lapsi, jolle eskari ja koulu ovat vasta kaukaista tulevaisuutta, tahtoisi eroon myös yhdeksästä viikottaisesta kerhotunnista. Yhdeksän tuntia viikossa! Sama aika, minkä joku toinen lapsi saattaa olla päivässä päiväkodissa!

Yhtä asiaa tytär ei hoksannut. Sitä, että leikki on lapsen työtä. Tai niin sen ainakin pitäisi olla. Onko nykyään maailman oravanpyörään valmentautumisesta tullut lapsen työtä?

Hammaskeiju, älä tule meille

 6-vuotiaalta lähti ensimmäinen hammas. Tasan viisi vuotta sen jälkeen, kun poika oli kävellyt ensimmäisen kerran pihan poikki. Sehän oli ihan vasta! Taas iski syyllisyys. Onko tähänastiset merkkipaalut tarpeeksi hyvin dokumentoituna, onko varmasti kerätty muistoja talteen?

Hampaanlähtö oli hyvin tunnepitoinen tapahtuma. Hammas ehti heilua pari vuorokautta. Kun se viimein oli irtoamassa, pojan hämmennys oli suuri, melkein kuin jollain synnyttävällä äidillä.

Jo edellisenä iltana poika oli vannonut, että hän ei hammastaan kyllä millekään hammaskeijulle anna. Vaikka keiju toisi kokonaisen säkillisen kultarahoja, hän haluaa pitää hampaansa muistona.

Nykynuorisoko siis materialisteja? Ehei.

Mutta poika on tainnut periä äidiltään keräilyvimman.

Voiko sydäntä pitää pullossa?

Tarjoiluehdotus Oliver Jeffersin kirjalle The heart and the bottle.

Reitti kirjaston kuvakirjahyllyjen ääreltä kohti lainauspistettä kulkee vieraskielisten kuvakirjojen ohitse. Kun suomenkielisiä helmiä ei ollut koppaan juuri kertynyt, Pepita tarttui englanninkielisiin. Tässä yhtenä iltana luettiin iltasatuna Oliver Jeffersin The heart and the bottle (HarperCollins Children´s Books 2010). Kirjassa pieni tyttö tutustuu innokkaana ja uteliaana maailmaan yhdessä aikuisen kanssa. Eräs tapahtuma saa kuitenkin tytön sullomaan sydämensä pullon suojaan ja pullon kaulaan roikkumaan. Eikä sen jälkeen mikään ole enää entisellään...

Pepita välttää juonipaljastuksia, sillä voi olla todellinen elämys. Lapset ihmettelivät kirjan äärellä, että ei kai sydäntä oikeasti voi laittaa pulloon ja silti jatkaa elämää. Niin, ei ehkä oikeasti. Mutta noin symbolina viesti tavoittaa ainakin aikuisen lukijan, jolle kirja on oivallinen lohtukirja.

Tekstiä oli sen verran vähän ja lauseet sen verran yksinkertaisia, että lapsille lennosta kääntäminen sujui Pepitalta takeltelematta. Toki oikea kääntäjä osaisi valita juuri ne oikeat sanat alkuperäistekstin sävyjen mukaan. Ilahduttavaa on kuitenkin laajentaa reviiriä uusille kirjanmetsästysalueille, ehkä nimenomaan kokeellisten, erityisen omaperäisten kirjojen toivossa.

Iltasadun äärellä lapset innostuivat juttelemaan kirjan kuvista, joissa on myös virkistäviä kollaasielementtejä. The heart and the bottle on hyvä esimerkki kirjasta, jossa on tarttumapintaa sekä aikuiselle että lapselle. Tämä kirja on hyvä kimmoke aikuisen ja lapsen  keskustelulle, arvuuttelulle, yhteiselle tarinoinnille. Ja ympyrä sulkeutuu, siitä vuorovaikutuksestahan tässä kirjassa juuri on kyse.

Australiassa 1977 syntyneestä Oliver Jeffersistä lisää tietoa hänen kotisivullaan.

Muistoja kohdusta

Ultrakuva esikoisesta kohdussa.

 5-vuotias: – Kun olin äidin mahassa, mulla oli leluja siellä.
Äiti: – Miten sä olit saanu ne sinne?
5-vuotias: – Sä olit äiti syöny ne.
4-vuotias: – Mutta nehän oli sitte menny mulskaks!
5-vuotias: – Ne oli koottavia. Mä kokosin ne osat siellä mahassa. 

Kun sateenvarjo jäi kotiin

Tartutaan hetkeen, akryylimaalaus 2006

4-vuotias oli tahtonut pakata matkalle mukaan suloisen pilkullisen sateenvarjonsa. Pepita ei suostunut.

Hiekkaranta, Atlantti, simpukat. Romanttiselle huvilalle saavuttuaan Pepita perheineen tahtoi päästä ehdottomasti keräämään simpukoita. Viisi minuuttia kävelyä ja varpaat mereen. Mutta miksi ihmeessä ihmiset pyrkivät pois rannalta? Ai, taivaallahan on tummia pilviä. Mitä pienestä kesäsateesta, eihän sellainen simpukoiden keräämistä haittaa.

Mitä jos pitelisi vaan sadetta hetken rantajyrkänteen lipan alla? Sade ei olekaan kovin pieni. Se on rajuilma. Törmältähän tippuu soraa valuvan veden mukana. Kohta voisi tulla isompiakin kappaleita, kiviä, mutaa. Äkkiä takaisin huvilalle!

Pepita kantaa 4-vuotiasta sylissään halki aution hiekkarannan. 5-vuotias juoksee kaukana edellä isänsä perässä. Taivas alkaa viskoa karpalonkokoisia rakeita, jotka erottuvat valkoisina ruskeassa sannassa. 4-vuotias tuhisee: – Äiti, miksei me otettu sitä sateenvarjoa?

Taivas välähtää meren puolella ja ukkonen jyrähtää välittömästi. Pepita ei jää katsomaan valoshowta. Kiire kiire kiire! Rannassa tulee vastaan virta. Portaat, polku ja katukin ovat muuttuneet vuolaaksi puroksi. Vettä on välillä nilkkoihin asti. Paljain varpain kahlataan talolle, vastavirtaan. Ehjinä. Aarteet pestään ja asetellaan terassin lattialle. Isoin aarre on kuitenkin olla turvassa.

Suomeen palattuamme 4-vuotias ottaa pilkullisen sateenvarjonsa, nukkensa ja simpukoita. Hän laatii matolle asetelmaa. Nukke ja varjo keltaiselle ruudulle, simpukat siniselle. Samalla lapsi selostaa: – Tää nukke meni rannalle makoilemaan ja keräämään simpukoita. Se nukke oli lukenut säätiedotuksen ja se otti mukaan sateenvarjon.

Mikä on elämän tarkoitus?

Elämäntapablogissa kuuluu aina välillä miettiä syntyjä syviä ja kirjata muistiin jokin mietelause.

Lauantaina Pepitalla oli pitkästä aikaa tilaisuus katsella taivaalle ja pysähtyä miettimään. Mikä on villakoiran ydin elämässä? Taivaalla laukkaava villakoira oli juuri käynyt trimmattavana. 

5-vuotias oli kysynyt eräänä iltana: "Äiti, arvaa mikä on tärkeintä elämässä?" 

Äiti uteliaana: "No?"

5-vuotias: "Elämä."

Pepita päätyy tänään päättelemään, että villakoiran ydin on löytää villakoira. Ja hidastaa juuri sopivasti, että ehtii sen laukkaan mukaan.