Haaveiden puu

7-vuotias kiipesi mummulan jättimäiseen pihatammeen. Pepitalle tuli mieleen lapsuuden TV-ohjelma Kallen kiipeilypuu. Se, missä poika makaa puussa ja haaveilee! Muistatteko? Muistikuvia lapsuudesta -blogi on nostanut tämän hienon ohjelman esiin.

Pepita haaveili pienenä kiipeilypuusta. Sellaisesta vahvaoksaisesta, jossa pääsisi aika korkealle, lehvästön katveeseen.

Kiipeilypuun sijaan Pepitan lapsuudenkodin pihassa oli (ja on edelleen) valtava kuusi. Kuusessa asui Mörkömörkö, kiltti haltija, joka säästi Pepitalle parhaat ahomansikat. Kerran, ehkä juuri 7-vuotiaana, Pepita kuuli, miten vanhemmat suunnittelivat puun kaatoa. Puu varjosti istutuksia. Pepita nosti äläkän ja sai vanhemmat ymmärtämään haltijan arvon.

Kuusi sai jatkaa elämäänsä ja Mörkömörkö suojelee edelleen lähimättäiden mansikoita. Pepita oppi tärkeän asian, joka kantaa edelleen. Mielikuvituksella on voimaa.

Satu menee puihin!

Pepita ja perhe viettivät syysloman Iso-Britanniassa. Ohjelmassa oli kolme päivää Norwichissa, kaksi Walesissa ja vielä lopuksi kaksi päivää Lontoossa. Tavoitteena oli yrittää löytää tasapaino lasten ja aikuisten kiinnostusten kohteiden välillä.

Norwichin lähellä sijaitseva BeWILDerwood oli täysosuma, josta nautti koko seurue. Metsään, isojen puiden siimekseen sijoitettu satupuisto oli elämys. Luontoon sointuvat puumajat ruokkivat mielikuvitusta. Ilmassa oli aitoa seikkailun ja oivalluksen iloa. Miksi tällaista ei ole Suomessa?

BeWILDerwood-päivämme oli sateinen keskiviikko. Ehkä juuri siksi puisto oli ruuhkaton, avautumisaikaan vain pari kouluryhmää ja muutama perhe. Saavuimme paikalle brittiystävämme autolla. Yli 105-senttisinä Pepitan seurueen jäsenet (3 aikuista, 2 lasta) maksoivat pääsymaksua 15,50 puntaa kukin.

Puihin rakennetut majat, labyrintit ja liukumäet tempaisivat mukaansa ja märkyys unohtui. 6- ja 8-vuotias nauttivat estottomasti, mutta sekä pienemmät että isommat viihtyvät puistossa varmasti.

Seurueemme nelikymppiset aikuiset painelivat lasten mukana kaikkialla, eikä missään vaiheessa tullut lälly olo. Liukumäet saattoivat olla aikuiseen makuun hieman liian hurjia. 

BeWILDerwoodin kehyskertomus pohjautuu Tom Blofeldin lastenkirjoihin. (Blofeld on myös puiston omistaja.) Ihmisille tarkoitettujen puumajareittien varrella saattoi ihailla pieniä, vaaksanmittaisille hahmoille rakennettuja asumuksia. Puiston kokemista ei haitannut, vaikka tarinaa ei ollutkaan tuttu. Missään ei (onneksi) näkynyt roolipukuihin sonnustautuneita karvaturreja.

Eväitten syöntiin oli oma paikkansa, jossa aikuiset saivat ostaa kahvikupposensa. Tarjolla olisi ollut myös lähiruokaa. Välttämättömät huolto-ja varastorakennukset oli tehty samaan tyyliin kuin muut rakennelmat. Vessat olivat siistit ja toimivat. Krääsäkauppakin löytyi, mutta melko maltillinen sellainen. Kirjat olivat kaupassa hyvin esillä.

Kokemuksen kruunasi pieni puroajelu, jonka Pepita seurueineen ajeli molempiin suuntiin, kun kerran tungosta ei ollut. Veneen kuljettaja vinkkasi huomaamaan ajelun varrella näkyvät satuolentojen talot. Puksuttelimme myös Mildred-krokotiilin ohi, joka päästeli sieraimistaan yllättäen vesisuihkun aivan veneen kohdalla!

Pepitaan teki vaikutuksen puistosta henkivä luottamus lapsen kykyyn pitää hauskaa ilman ylenpalttista ylhäältä tulevaa ohjaamista ja holhoamista.  
10 +

Leluaineksia kotoa ja luonnosta

Lilla Villanin yksi iso seinä on liitutaulua. Hauska idea näyttelytilassa!

Pepitan kuvitusnäyttely on esillä kulttuuritalo Lilla Villanissa Sipoossa lokakuun ajan. Pepita piipahti paikalla kertomassa kolmelle eskariryhmälle kirjantekemisestä ja kuvittamisesta. Lapset olivat eskarissa tutustuneet Pikku Nunuun löytöretki-kirjaan. Kirjan kuvitus on toteutettu kollaasitekniikalla ja kirjassa on yhtenä juonteena afrikkalaisten lasten itse tekemät lelut. Niinpä Pepita oli kehitellyt vierailunsa loppuun puolen tunnin työpajan, jossa lapset saivat tuunata hahmon perinteisestä suomalaisesta lelumateriaalista, kuusenkävystä.

Koska aika oli niin lyhyt, Pepita oli valmistanut etukäteen lapsille eräänlaisia hahmotelmia. Kodeista löytyvä roina on hyvä saada oivaltavaan uusiokäyttöön, joten käpylehmä karkasi uudelle vuosituhannelle. Joulupallot, mehupillit, lateksimaalinjämät ja taulunkiilat pääsivät lelumateriaaliksi.

Kuudenkymmenen käpyhahmotelman tekeminen etukäteen vaati toki melkoisesti aikaa, mutta siinä sivussa Pepita tuli pohtineeksi materiaaleja leikkisästä näkökulmasta. Kuinka hauskoja mehupillinivelet ovatkaan! Miten moneksi joulupallopää muuntuukaan!

Ajan kanssa Pepita toki tekisi kaiken lasten kanssa alusta lähtien, mutta pikapajaa varten valmiiksi liimatut raajat ja päät lunastivat paikkansa. Pepita näytti lapsille käpyhahmolauman ja pyysi heitä herättämään hahmot eloon. Variaatioita ja materiaalivaihtoehtoja oli sen verran, että lasten mielikuvitus alkoi lentää! Riemu oli suuri, kun lapset pajan päätteeksi saivat oman hahmonsa mukaansa.

Tuunaukseen lapset saivat käyttää kakkupaperia, kangasnauhaa, höyheniä, askartelusilmiä, lehtileikkeitä, permanenttitusseja sekä erikoisuutena ugandalaista puunkuorikangasta, jota Pepita oli tuonut mukanaan aikoinaan matkaltaan.

Joulupallojen naruista hahmot saa ripustettua vaikkapa kuuseen. Mikäli asia innostaa, metsään kannattaa mennä käpyjahtiin ennen lumen tuloa!

Kannattaa tutkia taustat

6-vuotiaan viime syksyinen talopiirros. 

Iltasatuaikaan Pepitan perheessä on viime aikoina luettu Marjatta Kurenniemen satuja Pilvipaimen -kokoelmasta (WSOY 1976).

Toissailtana Pepita valitsi luettavaksi sadun nimeltä Kuka varasti Paperirouvan kakun, jonka ensimmäisten rivien perusteella arveli kolahtavan erityisesti piirtämisestä innostuneeseen 6-vuotiaaseen. Sadussa tyttö piirtää kauniin talon, pääsee yllättäen piirrokseensa vierailulle ja selvittää, mihin talon emännän kakut katoavat.

Syyllinen löytyy piirroksen takaa, jonne tytön pikkuveli oli alussa päässyt sutaisemaan pääjalkaisen. Tikku-ukko käy ryöstämässä etupuolen talosta kakkuja ja joutuukin sitten piirtäjätytön kumittamaksi.

6-vuotias arvasi kuvion jo sadun puolivälissä ja hämmästytti hajamielistä ja puhtikuun alun uuvuttamaa äitiään kertomalla epäilyistään. Lopuksi Pepita havahtui siihen, että oli lukenut juuri aivan upean sadun, joka kertoo lapsen mielikuvituksen voimasta ja ehkä hiukan myös sisarkateudesta.

Nyt Pepita ymmärtää 6-vuotiastaan paremmin. Tytär on aina halunnut piirtää vain paperin toiselle puolelle, eikä salli kenenkään muunkaan käyttää piirroksensa kääntöpuolta. Epäekologista, kyllä. Mutta turvallista.

22. luukku

Millaisia tarinoita kätkeytyykään lasten leikkien asetelmiin!

Sunnuntaimaalari

Pepita vietti Satupäivää lomakuun merkeissä. Pepita ei keksinyt tai kuvittanut yhtään satua. Sen sijaan Pepita ruokki satua. Lastenhuoneen pyöreä piirustuspöytä korvautui lasten maalaustelineellä, joka oli löytynyt joltain kirppisrallilta viime kesänä eurolla. Telineen reunaan Pepita liimasi pyykkipojat, joiden varaan sai viriteltyä muutaman maitopurkinpohjan värejä varten. Väreiksi pursotettiin pullopeitevärit.

Pepita kokeilee, miten tyttären montessoripäiväkotiryhmässä nähty systeemi toimii kotioloissa. Jokaista väriä varten on nimittäin oma siveltimensä, joten vesikuppia ei tarvita. Vesipistettä ei yläkerrassa sijaitsevassa lastenhuoneessa ole, joten telinevirityksen voisi kuvitella kannustavan spontaaniin maalaamiseen, kun alkuvalmisteluja ei juuri tarvita. Vesikuppi ei myöskään voi kaatua, jos sitä ei ole. Pepitalle vesikupittomuus on uutta. Tavallisesti Pepitan motto on ollut, että ei maalausta ilman vettä.

Päivän viimeisen maalauksen jälkeen voi aikuinen virittää telineeseen uuden paperin seuraavaa kertaa varten. Värikupposet tosin tarvitsisivat vielä suojakuvut kuivumisen ehkäisemiseksi. Ehkä take away -kahvikupit maitopurkinpohjien tilalla toimisivat paremmin.

Kirpparikirja taukokuulle

Tadasu Izawan ja Shigemi Hijikatan kuvitusta Pinokkio-kirjaan.

Lukuhetki aikuisen kanssa tarjoaa lapsille tauon keskelle päivän vilskettä. Pepita on huomannut, että kuvakirjalla saa häivytettyä lastenvälisten riitojen jälkimaininkeja. Myös lounaan kypsymisen odottelu sujuu paremmin kirjan avulla. Parhaita tarinoita ei aina kannata jättää iltasaduiksi, sillä illalla väsymys voi joskus pilata lukuhetken.

Tampereen Keskustorin peräkonttikirppikseltä tarttui tänään eurolla haaviin suloinen Pinokkio-kirja vuodelta 1970, jonka on Carlo Collodin sadusta mukaellut Oscar Weigle. Kirja on ilmestynyt WSOY:n Nukkesadut-sarjassa, jossa tuttuja satuja on kuvitettu nukkeasetelmin. Japanilaiset kuvittajat Tadasu Izawa ja Shigemi Hijikata ovat tehneet kuvituksia lukuisiin kuvakirjoihin 1960-1970-luvuilla, joita löytyy vaikkapa Trash Collectorin sivuilta.

Pepitaa nukkeasetelmakuvitukset ovat kiehtoneet jo aivan pienestä lähtien. Nukkekirjojen hartaudella tehdyt pienoismaailmat ovat huikaisevia, värit suloisen makeita ja muodot selkeitä. Kuvassa näkyvä Pinokkio-kirjan valasaukema muovimerineen ja hapsuhetuiloineen on Pepitasta liikuttavan kaunis.

Väripalalla aletaan tarjoilla joka kuukausi vähintään yksi päivä- tai iltasadunmittainen kirjapalasuositus, joka on löytynyt kirpputorin uumenista. Älkää huolestuko, menu on varmasti nautittavaa. Kirjoissa ei ole parasta ennen-päivää. Pääasia on, että kirja avautuu.

Äitienpäivänä

Isoäiti (Jan van Eyckiä mukaillen) akryyli 2015

Väripala toivottaa hyvää äitienpäivää kaikille äideille.
Erityistoivotus Pepitan omalle rakkaalle äidille.

Sadustuspönttö joka kotiin

Lasten löytämä satulinna voisi päätyä sadustuspönttöön. 

Tee nyt kotiisi Sadustuspönttö!

Siis mikä? Pepita on löytänyt asian, jolla ei ehkä ole nimeä. Ja koska juuri nyt Pepita haluaa puhua asiasta sen oikealla nimellä, oli sitten keksittävä asialle oikea nimi. Siis sadustus.

Satupäivän kunniaksi, Sinisen Keskitien haasteeseen vastaten Pepita peräänkuuluttaa satumaailman haalimista ja vaalimista. Sitä voisi kutsua sadustukseksi. Sadustusta ei tule sekoittaa sadutukseen. Sen sijaan sadustus voisi liittyä Anni Swanin Pikkupappilassa-kirjassa kuvailtuihin satusilmiin, jotka näkevät maailman "omalla ihanalla tavallaan".

Sadustus voisi olla sitä, että tunnistaa ja jakaa sadulle elintärkeitä elementtejä ja pitää niistä huolta. Naapurin tokaluokkalainen tyttö sadusti, kun hän ripotteli kanelia puiston puihin keijuja varten ja kertoi tietämyksensä myös muille lapsille. 4- ja 6-vuotias sadustivat löytäessään metsästä linnan ja toivat sen aarteena kotiin. Pepita sadustaa uskoessaan menninkäisiin, tonttuihin ja kiltteihin noitiin.

Sadustuspönttö voisi olla linnunpönttömäinen laatikko, joka vähitellen täyttyisi tavoista, joilla satu elää kodissa. Joillakin pönttöön päätyisi lista lempisaduista, joillakin vaikkapa valokuvia peikonkoloista, toisilla ehkä kokoelma prinsessojen hiuskiehkuroita tai ulkoa löydettyjä aarteita. Talletuksia voisi tehdä pöntön ulkoseinille kuin ilmoitustauluun. Salaisuudet voisi pujottaa pöntön reiästä sisään. Sisätila pitäisi tietenkin sisustaa sadulle suotuisaksi. Sadustuspönttö voisi toimia myös sadunkirjoittajan välineenä uusien satujen keksimiseen, eräänlaisena luovana muistikarttana. Ikärajaa pöntön käyttöönottoon ei ole.

Sadustava ihminen lukee, kertoo tai kuuntelee satuja eläytyen ja kerää talteen pienimmätkin sadunrippeet, ettei satu kuole. Eläähän se satu jotenkuten ruudullakin, mutta parhaiten satu hengittää aukaistun kirjan sivujen välissä tai kertojan keksiessä seuraavaa lausetta. Satua voi ruokkia leikillä, rohkealla heittäytymisellä, joutilaisuudella — ja saduilla.

Anni Swanin satusilmiin ja muihin kirjallisuussitaatteihin satumaailmasta voi tutustua vaikkapa Satukortistosta, joka on Helsingin Kallion kirjaston satuihin keskittynyt sivusto.

Sadun suojelua ei saa mokata. Otetaan tämä Satupäivä tosissaan.