Pepita Ruutu tarjoilee väripalaa, josta saa voimaa kestää arjen harmautta. Välillä pitää olla väriä! Maistiaisia kodin sisustuksesta, naivistisesta taiteesta ja värikkäästä elämästä. Väripalalla saa leikkiä.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulusydän


Väripala toivottaa sydämellistä joulua kaikille!


Kuvan sydän on 6-vuotiaan tussista.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Suodatetut kukat


Joululoma alkaa! Päiväkodin aikuisille oli hankittu joulutervehdykseksi pikkuiset tulilatvat. Vielä piti miettiä, miten kukat tarjoiltaisiin. Muovikääreet saivat lähteä. Tilalle Pepita tempaisi suodatinpaperit. Äkkiä syntyi vielä toinen oivallus. Suodatinpaperi taitoksille  ja saksilla paloja pois kuten paperihiutaleissa. Ruukku luomuksen keskelle, nauhaa ympärille ja kylkiäiseksi vielä pompom.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kaksinkertainen kuusijuhla


Lahjan antamista harjoitellaan joka kerta lasten kanssa, kun kavereilla on synttäreitä. 6-vuotiaan eskarikaverikaksoset täyttivät kuusi. Tällä kertaa tytär oikein puhkui antamisen iloa. Korttikin syntyi huolella jo monta päivää etukäteen. Kortin kuvassa kaksoset avaavat pakettia, josta pomppaa heidän pikkuveljensä. Huomaa kaksosten hämmästyneet ilmeet! Hauskana yksityiskohtana numero kuusi kuusien keskellä.

Kortin kontrasteja lisättiin tietokoneella, jotta hennot lyijykynä- ja puukynäviivat näkyisivät paremmin. Kortiksi päätyi siis tuloste, mutta samalla hauska tilannekuva jäi itsellekin talteen.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kukkiiko huumori?

Madame Mau, akryyli 2016

Pepita pakkasi viisi pientä maalausta lähtemään Ouluun. Ensi vuoden alussa 4.1. - 25.1. Neliö-Galleriassa on esillä naivistista taidetta sisältävä Huumorinkukkia-näyttely.

Pimeänä aikana maalatuissa teoksissa Pepitan huumorinkukka ei rönsyile. Huumori on nupullaan, se avautuu jollekin, jos avautuu. Ehkä Pepitan eläinmuotokuvien huumori on muutenkin eräänlaista myötäelämistä, komppaamista, hiljaista hihitystä.

Aiheissa on päitä, kehyksissä ruskeaa puuta. Mutta pääasia on, että maalaaminen ei maistunut puulta.

Herkällä korvalla, akryyli 2016

tiistai 13. joulukuuta 2016

Laivakoira seilasi sydämeen


Pepita löysi taannoin lapsuutensa lempikirjan tamperelaiselta Bonus-kirpputorilta. Laivakoira, Tammen kultaisten kirjojen numero 26, vuodelta 1954. Kirjan on kirjoittanut Margaret Wise Brown, kuvittanut Garth Williams ja suomentanut Marjatta Kurenniemi. Ensimmäisen painoksen kirja maksoi vain 3 euroa.

Pepita on lukenut kirjan juhlallisella paatoksella lapsille iltasaduksi jo monta kertaa. Kiitos kirjan nimikoinut Matti, kuka sitten ikinä oletkaan, olet pitänyt aarteen hyvässä kunnossa. Onneksi tämä mainio kirja on päässyt osaksi Rouva Huun kokoamaa Tammen kultaista juhlakirjaa.

Mikä kirjassa Pepitaa on lapsesta saakka oikein viehättänyt? Turre lähtee purjehtimaan, joutuu haaksirikkoon, rakentaa ajopuista mökin, korjaa laivansa, hankkii uudet vaatteet ja jatkaa purjehtimista.

Pienenä Pepitaa kiehtoi kirjassa seikkailu, itse tekeminen ja kodikkuus. Ja nuo samat asiat ovat edelleen ovat Pepitalle tärkeitä!

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun Turre on vieraan maan vaatekaupassa ostoksilla. Kaupassa on kutakin tuotetta vain yksi, vähän niin kuin kirpputorilla.

Onko lukijoilla muistoja Tammen kultaisista kirjoista?

perjantai 9. joulukuuta 2016

Salainen koirakippo


6-vuotias toi päiväkodista kotiin savesta muotoilemansa tuikkualustan. Tytär oli touhottanut savikiposta jo heti siitä päivästä lähtien, kun hän oli käynyt eskariryhmänsä mukana ohjatussa savipajassa. Kotona 6-vuotias oli tunnustanut, että oli tehnyt kipon pohjaan salaa koiranpään, eikä pelkkiä koristekuvioita, kuten muut. 6-vuotiasta oli kipon tekemisen jälkeen alkanut jännittää, säilysikö hänen kapinakoiransa, vai tasoittelisiko ohjaaja kohoumat. Ilo oli suuri, kun kippo tuli koiruuksineen takaisin, tietenkin.

Tämä edellinen vaikuttaa pikkuasialta, mutta taidekasvattajana Pepita näkee siitä moneen suuntaan. Ensinnäkin huolettaa se, miten vähän päiväkodin piirissä olevat lapset pääsevät kokeilemaan savea, jonka polttaminen on ymmärrettävästi haaste. Ja Pepitaa harmittaa myös, että sitten kun savea lapsille tarjotaan, tehtävä on kovin kaavamainen. Tuikkukippo, no joo. Missä on tutkiminen ja tarina?

Vaikka savesta ei voisikaan tilan ja materiaalin määrän rajoittaessa tehdä kovin isoa veistosta, niin miksei voisi tehdä jonkinlaista sysäystä johonkin, jota lastentarhanopettajat voisivat ohjata eteenpäin toisilla materiaaleilla?

tiistai 6. joulukuuta 2016

Päivän hyvä työ


Pepita ja mies veivät lapset vuorokaudeksi mummulaan. Hämmästyttävää oli, miten paljon 24 tuntiin mahtui. Matka Iittalan Kuusijuhlan kautta Helsinkiin, lounas kreikkalaisessa ravintolassa, Farmi Ryhmäteatterissa, lokakuisen kuvitusnäyttelyn töiden kuljetusta, kummitytön syntymäpäivät, paluu Tampereelle, illallinen intialaisessa ja vielä yksi poliisitehtävä. Siis mikä?

Pepita on aina ihmetellyt lastenkirjojen auvoista maailmaa, jossa poliisit parveilevat herttaisessa kaupungissa järjestystä valvoen, hymyssä suin. Eihän sellaista oikeasti ole. Vai onko kuitenkin, Tampereella?

Matkalla ravintolasta kotiin Pepitan mies huomasi paljon juhlineen miehen kellahtavan pehmeästi erään pylvään ja seinän väliin. Juhlijasta jäi näkymään vain jalat. Pepita ja mies menivät katsomaan, millaista apua juhlija tarvitsisi. Tajuissaan hän oli, osasi kertoa kotiosoitteensakin, mutta pystyyn ei kyennyt nousemaan. Muutaman sekunnin ehdittiin miettiä, mitä tehtäisiin, kun katua ajeli poliisiauto.

Pepita viittoili auton pysähtymään. Autosta astui poliisi, jolla oli levein hymy, jota Pepita on ikinä nähnyt. Hyväntuulisena poliisi ilmoitti, että he hoitavat miehen tästä eteenpäin. Pepita tunsi olevansa jossain Kardemumman yössä.

Elämyspäivä teki hyvää, mutta päivässä sai myös tehtyä hyvää.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Yhteinen joulukalenteri


Viime viikkoina on ollut hienoja hetkiä, kun 6-vuotiaalla ja 8-vuotiaalla on ollut pari puolen tunnin yhteistä askarteluprojektia. Tiukkaa keskittymistä, työnjakoa, ongelmanratkaisua.

Pepitaa ei näihin projekteihin kutsuttu apuun, eikä välienselvittelyäkään ihme kyllä tarvittu. Halloween-tohinassa lapset lohtivat paperikoristenauhan olohuoneeseen.


Marraskuun lopulla syntyi joulukalenteri äidille ja isille. Lasten mielestä vanhemmilla pitää ehdottomasti olla oma joulukalenteri. Kalenterissa näkyy hauskalla tavalla lasten vahvuudet. 8-vuotias matikkapoika oli tehnyt huolellisesti numerot ja luukut. Kuvituksesta vastasi 6-vuotias. Tänään luukusta tuli kissa.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Lempeät linnut talvehtivat

Talvehtia. Miten kaunis sana. Pepita voisi talvehtia lukulampun valossa, tilkkupeiton alla. Tai hiekkarannalla, aaltojen kohinassa.

Kuvan lempeät linnut talvehtivat Iittalassa, Kuusijuhla-tapahtumassa. Parvi on uutta, hiljattain kuoriutunutta kantaa. Naivistinen Kuusijuhla on avoinna puukoululla joka päivä 18.12. saakka klo 11-17. Jos joku linnuista löytää uuden omistajan, se lähtee talvehtimaan sinne, minne uuden ystävän nokka näyttää.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Hetkestä kiinni?


Pepitalla alkoi neljänkympin kriisi. Parikymmentä vuotta sitten, aikuisen ikään ehdittyään Pepita ihmetteli, miksi aikuisia sanotaan aikaihmisiksi, sillä eihän heillä ole koskaan aikaa. Nyt aikaa tuntuu olevan vielä vähemmän, näitä aikoja sanotaan ruuhkavuosiksi. Tätä ruuhkaa ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää. Täytyy mennä läpi. Ja sitten jonain päivänä huomaa, että leijonan osa elämästä on mennyt.

Onneksi on vaikkapa tämä Väripala. Tähän voi säilöä aikaa. Pienen pohtimishetken aika tuntuu olevan aloillaan. Ja hetkiin voi palata.

6-vuotiaan tulkinnassa Big Benistä kello on pysähtynyt näyttämään aikaa, jolloin ohitimme sen aamuvarhaisella matkalla lentokentälle.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pienet suurkaupungissa


Suurkaupunki lasten kanssa on aina haaste. Lontoossa 6-vuotiaan ja 8-vuotiaan kanssa isoimmat elämykset olivat ilmaisia tai ainakin edullisia. Saippuakuplat Tate Modernin ulkopuolella kolahtivat paremmin kuin nykytaide. Ajelu kaksikerroksisella bussilla toimi paremmin kuin tiede- ja tekniikkamuseo.


Pienet asiat ovat siis merkityksellisiä. Yksi erittäin pieni esine pelasti matkan alkutaipaleen ja lopun. Heti Lontoossa yksi vedettävä laukku sanoi kahvansa irti. Pepitan mies otti ihmemiesilmeen, pyysi Pepitan nutturasta yhden hiuspinnin ja korjasi kahvan.

Paluumatkalla tuo sama epäonnenlaukku jäi kiinni turvatarkastuksessa. Sisältä löytyi Norwichin jalkapallo, 8-vuotiaan aarre. Turvatarkastaja ei halunnut pallon lentävän Suomeen, ainakaan täytenä. Pepita kuvitteli mielessään 8-vuotiaan reaktion, kun hän joutuisi jättämään pallon kentälle. Ei, oli pakko keksiä jotain. Pallon paikka oli ehdottomasti jalkapallokentällä, ei lentokentällä. Pepita nappasi vielä yhden pinnin päästään. Mies hoksasi, otti taas ihmemiesilmeen ja tyhjensi pallon.

Ei uskoisi. Joskus pallon tyhjentyminen voi tarkoittaa unelmien täyttymystä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Satu menee puihin!


Pepita ja perhe viettivät syysloman Iso-Britanniassa. Ohjelmassa oli kolme päivää Norwichissa, kaksi Walesissa ja vielä lopuksi kaksi päivää Lontoossa. Tavoitteena oli yrittää löytää tasapaino lasten ja aikuisten kiinnostusten kohteiden välillä.


Norwichin lähellä sijaitseva BeWILDerwood oli täysosuma, josta nautti koko seurue. Metsään, isojen puiden siimekseen sijoitettu satupuisto oli elämys. Luontoon sointuvat puumajat ruokkivat mielikuvitusta. Ilmassa oli aitoa seikkailun ja oivalluksen iloa. Miksi tällaista ei ole Suomessa?


BeWILDerwood-päivämme oli sateinen keskiviikko. Ehkä juuri siksi puisto oli ruuhkaton, avautumisaikaan vain pari kouluryhmää ja muutama perhe. Saavuimme paikalle brittiystävämme autolla. Yli 105-senttisinä Pepitan seurueen jäsenet (3 aikuista, 2 lasta) maksoivat pääsymaksua 15,50 puntaa kukin.


Puihin rakennetut majat, labyrintit ja liukumäet tempaisivat mukaansa ja märkyys unohtui. 6- ja 8-vuotias nauttivat estottomasti, mutta sekä pienemmät että isommat viihtyvät puistossa varmasti.


Seurueemme nelikymppiset aikuiset painelivat lasten mukana kaikkialla, eikä missään vaiheessa tullut lälly olo. Liukumäet saattoivat olla aikuiseen makuun hieman liian hurjia. 


BeWILDerwoodin kehyskertomus pohjautuu Tom Blofeldin lastenkirjoihin. (Blofeld on myös puiston omistaja.) Ihmisille tarkoitettujen puumajareittien varrella saattoi ihailla pieniä, vaaksanmittaisille hahmoille rakennettuja asumuksia. Puiston kokemista ei haitannut, vaikka tarinaa ei ollutkaan tuttu. Missään ei (onneksi) näkynyt roolipukuihin sonnustautuneita karvaturreja.


Eväitten syöntiin oli oma paikkansa, jossa aikuiset saivat ostaa kahvikupposensa. Tarjolla olisi ollut myös lähiruokaa. Välttämättömät huolto-ja varastorakennukset oli tehty samaan tyyliin kuin muut rakennelmat. Vessat olivat siistit ja toimivat. Krääsäkauppakin löytyi, mutta melko maltillinen sellainen. Kirjat olivat kaupassa hyvin esillä.


Kokemuksen kruunasi pieni puroajelu, jonka Pepita seurueineen ajeli molempiin suuntiin, kun kerran tungosta ei ollut. Veneen kuljettaja vinkkasi huomaamaan ajelun varrella näkyvät satuolentojen talot. Puksuttelimme myös Mildred-krokotiilin ohi, joka päästeli sieraimistaan yllättäen vesisuihkun aivan veneen kohdalla!


Pepitaan teki vaikutuksen puistosta henkivä luottamus lapsen kykyyn pitää hauskaa ilman ylenpalttista ylhäältä tulevaa ohjaamista ja holhoamista.  
10 +

torstai 13. lokakuuta 2016

Leluaineksia kotoa ja luonnosta

Lilla Villanin yksi iso seinä on liitutaulua. Hauska idea näyttelytilassa!

Pepitan kuvitusnäyttely on esillä kulttuuritalo Lilla Villanissa Sipoossa lokakuun ajan. Pepita piipahti paikalla kertomassa kolmelle eskariryhmälle kirjantekemisestä ja kuvittamisesta. Lapset olivat eskarissa tutustuneet Pikku Nunuun löytöretki-kirjaan. Kirjan kuvitus on toteutettu kollaasitekniikalla ja kirjassa on yhtenä juonteena afrikkalaisten lasten itse tekemät lelut. Niinpä Pepita oli kehitellyt vierailunsa loppuun puolen tunnin työpajan, jossa lapset saivat tuunata hahmon perinteisestä suomalaisesta lelumateriaalista, kuusenkävystä.

Koska aika oli niin lyhyt, Pepita oli valmistanut etukäteen lapsille eräänlaisia hahmotelmia. Kodeista löytyvä roina on hyvä saada oivaltavaan uusiokäyttöön, joten käpylehmä karkasi uudelle vuosituhannelle. Joulupallot, mehupillit, lateksimaalinjämät ja taulunkiilat pääsivät lelumateriaaliksi.

Kuudenkymmenen käpyhahmotelman tekeminen etukäteen vaati toki melkoisesti aikaa, mutta siinä sivussa Pepita tuli pohtineeksi materiaaleja leikkisästä näkökulmasta. Kuinka hauskoja mehupillinivelet ovatkaan! Miten moneksi joulupallopää muuntuukaan!




Ajan kanssa Pepita toki tekisi kaiken lasten kanssa alusta lähtien, mutta pikapajaa varten valmiiksi liimatut raajat ja päät lunastivat paikkansa. Pepita näytti lapsille käpyhahmolauman ja pyysi heitä herättämään hahmot eloon. Variaatioita ja materiaalivaihtoehtoja oli sen verran, että lasten mielikuvitus alkoi lentää! Riemu oli suuri, kun lapset pajan päätteeksi saivat oman hahmonsa mukaansa.


Tuunaukseen lapset saivat käyttää kakkupaperia, kangasnauhaa, höyheniä, askartelusilmiä, lehtileikkeitä, permanenttitusseja sekä erikoisuutena ugandalaista puunkuorikangasta, jota Pepita oli tuonut mukanaan aikoinaan matkaltaan.


Joulupallojen naruista hahmot saa ripustettua vaikkapa kuuseen. Mikäli asia innostaa, metsään kannattaa mennä käpyjahtiin ennen lumen tuloa!


perjantai 7. lokakuuta 2016

Pinkki vinkki Keravalta


Pepitan perheen tie vei sunnuntaina katsomaan virkkaustaiteilija Agata Oleksiakin Our Pink House -teosta Keravalle. Pepita kuvaili ennen talolle menemistä lapsille simppelisti, mitä on luvassa. Talo, joka on peitetty virkkauksella.

6-vuotias kysyi: - Onko se niin kuin Enni Idin talo, mutta virkattu?

Pepita tajusi, että ehkä näinkin voisi sanoa. Vaikka taiteilijanaisten edustamat taidesuuntaukset ovatkin aivan erilaiset, niin pohjimmiltaan niistä voi löytää samaa henkeä.

Taidemuseo Sinkan nettisivulta voi lukea, että virkkauskuvioilla peitetty talo on Oleksiakin mukaan toivon ja unelmien talo. Vapaaehtoisten naisten, muunmuassa maahanmuuttajien voimin virkatun teoksen syntyprosessi on osa teosta. Taiteilija haluaa naisten näkymättömän työn päivänvaloon.


Padasjoen Enni Id maalasi yksin ja omaksi ilokseen. Mutta ehkä Enni Idinkin mökki on eräänlainen yhden naisen toivon ja unelmien talo.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

PikkuKulkurin uusi vaellus alkoi!

Otto ja Ilpo Mikkonen. Kuva: Caius Andreas Bruun

Pepita ja lapset olivat eilen Annantalolla Helsingissä nukketeatterin ensi-illassa. Nukketeatteri PikkuKulkurin Ilvekset kuin veljekset lumosi. Esitys on Pepitan kirjalle sopivasti uskollinen, mutta silti luovasti sovellettu, huumorilla höystetty ja lämmöllä rakennettu. Loistava Ilpo Mikkonen ohjaa nukkeja välillä kaksin käsin ja jopa suullaan! Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula, visualisoinut Heini Maaranen ja tunnelmallisen musiikin on tehnyt Tapani Rinne.

Ensi-illan jälkeen Otto vilkutti Pepitalle heipat.

Heini Maarasen  kissapetonuket ovat upeita taideteoksia. Nukeissa on sellaista sielukkuutta, että ei niitä oikein nukeiksi voi edes kutsua. Katsokaa nyt vaikka tätä Tale-tiikeriä!

Tale-tiikeri

Pepita aikoo pongata PikkuKulkurin keikoilta aina kun mahdollista. Tietoa lähitulevaisuuden esityksistä ja ensi-illan tunnelmakuvia löytyy PikkuKulkurin Facebook-sivulta.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Pullot juhlien jälkeen


Mies väitteli. Oli siis suuren juhlan aika. Pepita sai tehtäväkseen koristella karonkkapöydät. Pepita janosi pulloja. Pullomuoti tarttui sisustuslehtien sivuilta eikä antanut rauhaa, ennen kuin juhlapöytiin sai pullojen henkeä.

Kesän aikana kirpputoreilta löytyi liki 40 värillistä pulloa, joihin päätyi yksi ruusu kuhunkin.

Nyt juhlan jälkeen pullot ovat vapautuneet tehtävästään ja alkaneet pikkuhiljaa kokoontua ikkunalaudalle. Ihan niin kuin ne juttelisivat. Ehkä ne jopa väittelevät.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Pepitan kirjasta nukketeatteria!

Kuva: Caius Andreas Bruun

Pepitan kirja Ilvekset kuin veljekset, (Lasten Keskus 2004) on päätynyt Nukketeatteri PikkuKulkurin nukketeatteriesitykseksi! Ensi-ilta on Annantalolla tiistaina 27.9. kello 18. Esitys on suunnattu 3-8 -vuotiaille. PikkuKulkuri on nimensä mukaisesti kiertävä nukketeatteri, jossa näyttelijäntyön hoitaa Ilpo Mikkonen. Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula, visualisoinut Heini Maaranen ja musiikki on Tapani Rinteen.

Pepita on kuullut väliaikatietoja projektin etenemisestä aika ajoin. Nukentekijän (kuten muidenkin tiimin jäsenten) ammattitaidosta Pepita oli täysin vakuuttunut, mutta silti tippa tuli linssiin, kun Pepita näki yläpuolella olevan kuvan näytelmän kohtauksesta. Miten hienosti onkaan tavoitettu kirjan tunnelma ja Otto-ilveksen hahmo! Pitsiä ja räsymattoa! Ah!


Esityksen materiaalivalinnat yhdistyvät kekseliäästi Pepitan kirjan kuvitukseen. Kuvituksessa Pepita on käyttänyt pehmeäsävyisen akryylimaalauksen rinnalla kollaasimateriaalia, kuten pilkkukankaita, undulaatinsulkia, siemeniä ja kakkupaperia.

Ilvekset kuin veljekset kertoo tarinan pienestä Otto-ilveksestä, jonka leopardi ja gepardi ovat yhdessä adoptoineet. Pilkkuja rakastavan Otto-pojan sopeutuminen ei ole helppoa. Enempää juonipaljastuksia ei tällä erää.


Koska tarinaan olennaisesti kuuluu pilkut, Pepita poikkesi ensi-iltavaateostoksilla. UFF:in alepäiviltä löytyi pilkullinen Noa Noan kietaisuleninki, 3 €. Pepita piristää mekkoa Rouva Huun polkunapilla.


Kirjojen elämänkaari on aina pieni arvoitus. Tämän ilveskirjan polku kulkee nyt hyvässä maastossa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kirpparikierros meni nuppiin


Pepita meni Tampereen Keskustorin jättimäiselle peräkonttikirppikselle nuivalla asenteella. Tarkoitus oli ostaa vain, jos jotain todella mullistavaa osuisi eteen.

No, eihän siitä reissusta ihan ilman tavaraa selvinnyt. Ensin löytyi sisustuspuu, 10 €. Pepitan pensselöinnin jälkeen se päätyy lempeille linnuille kotipuuksi. Nyt linnuille ei tarvitse maalata puuta suoraan seinään.


Toinen tajuntaa räjäyttävä löytö oli vanha peilihylly, 7 €, joka hurmasi raihnaisuudellaan. Peilipinta oli sen verran kulunut, niin että kuvansa näki ihanan epäselvästi. Sopii mainiosti aamupeiliksi vanhenevalle naiselle.


Kolmas aarre löytyi samalta myyjältä kuin peili. Pepita on jo parin vuoden ajan etsinyt 100-vuotiaita rautasängynnuppeja. Kun sitten neljä nuppia nökötti näköpiirissä, Pepita oli pudottaa silmänsä messinkipallojen sekaan. Plop plop. Neljä nuppia, yhteensä 10 €.


Pepitaa jaksaa kiehtoa se tunne, kun kirpputorilla siintää todellinen löytö. Hetken sitä epäilee silmiään, onko tämä tottakaan. Ja sitten pienen ohikiitävän hetken sitä pelkää, ehtiikö joku toinen napata aarteen aivan nenän edestä. Ja sitten kun esineen saa käsiensä ulottuville, sitä ajattelee, että hinta ainakin karkaa käsistä.

Sitten selviää, että kyse ei ole unesta, kukaan muu ei todellakaan ole kiinnostunut ja hintakin on kohtuullinen. Uusi esinesuhde on syntynyt.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Luovuuden hedelmä


Kesän aikana kukkivat kukat, mutta myös luovuus. 6-vuotias keksi yhdistää omenanraakileen, ruohotupon ja kepin. Ilme syntyi muutamalla survaisulla. Tulos kuvassa.

Kuvataidekoulun opettajana Pepita on luonnollisesti miettinyt mahtaisiko tytär innostua kuvataidekouluharrastuksesta. Kotikaupungin kuvataidekoulun alaikäraja on 7 vuotta. Pepita ei vielä uskaltanut keväällä lähteä uhmaamaan järjestelmää ilmoittamalla tammikuussa syntynyttä 6-vuotiasta pääsykokeisiin, eikä tyttärelläkään varovaisen tiedustelun perusteella olisi ollut uskallusta aloittaa harrastusta.

Nyt syksyllä tytär on kuitenkin rohkeampi, samoin Pepita. Takaportti kuvataidekouluun löytyi. Jaossa oli paikkoja ilman pääsykoetta yhden lukukauden mittaiseen 7-9 -vuotiaille suunnattuun ryhmään. Ensimmäisen opintokerran jälkeen 6-vuotiaan ilme oli valoisa. Nyt sekä äiti että tytär tekevät töitä kuvataidekoulussa, eri kaupungeissa tosin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Kultareunus

Jokaisella päivällä on kultareunus, akryyli 2016

Jo yli vuosi sitten Pepita alkoi etsiskellä soikeita kehyksiä maalauksiaan varten. Mikä tahansa kehys ei ole kelvannut. Kuvan ja raamin on tuettava toisiaan, niiden on kerrottava samaa tarinaa.

Kuvan maalaus syntyi inspiraation vallassa, mutta sitten paljastui, että jo valmiiksi ovaaliksi leikattu pohja ei ollutkaan standardikoko, johon olisi helppo etsiä kehystä. Pepita mylläsi nettikirpputoria mittoja kysellen ja löysi viimein maalaisromanttisen kynttilälampetin. Peilin osuus lampetissa oli tarkalleen Pepitan koiramaalauksen kokoinen. Lampetin kynttilänpidikkeen sai onneksi ruuvattua pois jättämättä jälkiä etupuolelle. Sitten hieman kultaväriä pintaan ja mopsi pääsi Naivistit Iittalassa -näyttelyyn.

Jokaisella päivällä on kultareunus, vaikka kuvan mopsi ei sitä vielä täysin olekaan ymmärtänyt. Haasteilla ja mutkilla on joskus tarkoituksensa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Rauhassa rupsahtaneet

Talokaunotar Tallinnasta

Matkoilla ollessaan Pepitan suuria intohimoja on kulkea kaduilla ja kujilla valokuvaten vanhoja, ränsistyneitä taloja, jotka ovat myynnissä. Ostoaikeita ei ole, mutta näissä taloissa on luonnetta ja tarinaa, ne ovat persoonia. Talot ovat yleensä todella surullisessa kunnossa, mutta samalla on olemassa pieni toivo, että joku tulisi ja rakastaisi.

Pepitalla on toki sympatiaa myös irtonaisia talonosia kohtaan. Taloyhtiön talkoissa vintiltä löytyi vanha, koditon ovi. Pepita tarjosi sille häkkivarastonsa (pölyjen pyyhinnän jälkeen) kunnes joku naapureista huomaa kaipaavansa alkuperäisovea.

torstai 1. syyskuuta 2016

Ideoille herkistyneenä

Erityisherkkä, akryyli, 2016

Syksyn tullen Naivistit Iittalassa- ja Naivistit Varkaudessa -näyttelyt päättyivät. Varkaudesta Pepita sai kuulumiset puhelimessa. Pepitan maalauksista erityisesti yksi, kuvassa oleva Erityisherkkä, oli ollut useamman kävijän sydäntä lähellä. Maalauksen koira vaistoaa niin herkkänä ympäristöään, että tunnelma imeytyy korvannipukoihinkin.

Pepita piipahti viime lauantaina Iittalassa taiteilijoille järjestetyssä näyttelyn päätöskaronkassa. Tilaisuudessa lenteli uusia ideoita ja pari asiaa jäikin syyhyttämään mukavasti sormia.

Maalausten matkaaminen uusiin koteihin on aina vähän haikeaa. Eräänlaisena viestinä Pepita on signeeraanut maalauksensa oikeaa nimeään mukaillen Petraa, ovathan ne osa tekijäänsä. Pepitan Iittalan maalaukset olivat yhtä lukuunottamatta löytäneet uuden kodin. Pepita kävi kurkkaamassa myös lempeiden lintujen puuta. Heinäkuussa täydennetyn puun linnut olivat menneet joko maailmalle tai laatikkoon. Pepita jäi odottamaan merkkiä, mistä uusi inspiraatio syntyisi.


Iittalan näyttelypaikan pihalla oli ihmisrakas varis. Se notkui hölmönä ja pelottomana puukoulun ulkokaiteella. Pepita hihkaisi taiteilijaystävilleen:

- Hei, tuo varis on ihan naivi!

Sitten lintu lehahti hajamielisen näköisenä pihakatoksen huippuun. Miten hienolta sen siluetti näyttikään sinistä taivasta vasten. Samassa tuli ajatus. Pepita lähti hyvällä tuulella uuden lintuideansa kanssa kotiin.


Luominen on luontevaa nyt.