6-vuotias toi päiväkodista kotiin savesta muotoilemansa tuikkualustan. Tytär oli touhottanut savikiposta jo heti siitä päivästä lähtien, kun hän oli käynyt eskariryhmänsä mukana ohjatussa savipajassa. Kotona 6-vuotias oli tunnustanut, että oli tehnyt kipon pohjaan salaa koiranpään, eikä pelkkiä koristekuvioita, kuten muut. 6-vuotiasta oli kipon tekemisen jälkeen alkanut jännittää, säilysikö hänen kapinakoiransa, vai tasoittelisiko ohjaaja kohoumat. Ilo oli suuri, kun kippo tuli koiruuksineen takaisin, tietenkin.
Tämä edellinen vaikuttaa pikkuasialta, mutta taidekasvattajana Pepita näkee siitä moneen suuntaan. Ensinnäkin huolettaa se, miten vähän päiväkodin piirissä olevat lapset pääsevät kokeilemaan savea, jonka polttaminen on ymmärrettävästi haaste. Ja Pepitaa harmittaa myös, että sitten kun savea lapsille tarjotaan, tehtävä on kovin kaavamainen. Tuikkukippo, no joo. Missä on tutkiminen ja tarina?
Vaikka savesta ei voisikaan tilan ja materiaalin määrän rajoittaessa tehdä kovin isoa veistosta, niin miksei voisi tehdä jonkinlaista sysäystä johonkin, jota lastentarhanopettajat voisivat ohjata eteenpäin toisilla materiaaleilla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti