Pöllöjuttu synttäreiltä

7-vuotias on nyt 8-vuotias. Muutamalle koulukaverille pidettiin sirkussynttärit Kulttuurikeskus PiiPoossa. Sankari oli suunnitellut synttäreitään viikkotolkulla. Synttäreissä piti ehdottomasti olla pinata, se sellainen hauskoista kotivideoista tuttu meksikolainen karkeilla täytetty hahmo, joka nuijitaan rikki ja kaikki pääsevät keräämään nameja maasta.

Askartelukirjasta löytyi pinatan ohje ja Pepitan avustuksella sankari teki suloisen pöllöpinatan, aivan kuten kirjan kuvassa. Ilmapallon päälle laitettiin pari kerrosta liisteriin kastettuja sanomalehtisuikaleita. Kuivumisen jälkeen päälle liimattiin silkkipaperihapsut höyheniksi sekä liimattiin silmät ja nokka. Ilmapallo poksautettiin ja pöllö täytettiin makeisilla alakautta, peitteeksi teipattiin pahvinpala.

Valmis pöllö laitettiin juhlatilan kattoon roikkumaan. Karkit painoivat kuitenkin melkoisesti, eivätkä kiinnikkeet pöllön päässä kestäneet kuin yhden huitaisun puukepillä. Sen jälkeen pöllöparka oli maassa kaikkien riepoteltavana ja karkit menivät jakoon. Pöllön kohtalo vaikuttaa seuraavan pinatamme tuotekehittelyyn.

Sankari taisi pettyä, kun kaikki oli ohi niin nopeasti. Ihan pöllöähän se olikin.

Satu menee puihin!

Pepita ja perhe viettivät syysloman Iso-Britanniassa. Ohjelmassa oli kolme päivää Norwichissa, kaksi Walesissa ja vielä lopuksi kaksi päivää Lontoossa. Tavoitteena oli yrittää löytää tasapaino lasten ja aikuisten kiinnostusten kohteiden välillä.

Norwichin lähellä sijaitseva BeWILDerwood oli täysosuma, josta nautti koko seurue. Metsään, isojen puiden siimekseen sijoitettu satupuisto oli elämys. Luontoon sointuvat puumajat ruokkivat mielikuvitusta. Ilmassa oli aitoa seikkailun ja oivalluksen iloa. Miksi tällaista ei ole Suomessa?

BeWILDerwood-päivämme oli sateinen keskiviikko. Ehkä juuri siksi puisto oli ruuhkaton, avautumisaikaan vain pari kouluryhmää ja muutama perhe. Saavuimme paikalle brittiystävämme autolla. Yli 105-senttisinä Pepitan seurueen jäsenet (3 aikuista, 2 lasta) maksoivat pääsymaksua 15,50 puntaa kukin.

Puihin rakennetut majat, labyrintit ja liukumäet tempaisivat mukaansa ja märkyys unohtui. 6- ja 8-vuotias nauttivat estottomasti, mutta sekä pienemmät että isommat viihtyvät puistossa varmasti.

Seurueemme nelikymppiset aikuiset painelivat lasten mukana kaikkialla, eikä missään vaiheessa tullut lälly olo. Liukumäet saattoivat olla aikuiseen makuun hieman liian hurjia. 

BeWILDerwoodin kehyskertomus pohjautuu Tom Blofeldin lastenkirjoihin. (Blofeld on myös puiston omistaja.) Ihmisille tarkoitettujen puumajareittien varrella saattoi ihailla pieniä, vaaksanmittaisille hahmoille rakennettuja asumuksia. Puiston kokemista ei haitannut, vaikka tarinaa ei ollutkaan tuttu. Missään ei (onneksi) näkynyt roolipukuihin sonnustautuneita karvaturreja.

Eväitten syöntiin oli oma paikkansa, jossa aikuiset saivat ostaa kahvikupposensa. Tarjolla olisi ollut myös lähiruokaa. Välttämättömät huolto-ja varastorakennukset oli tehty samaan tyyliin kuin muut rakennelmat. Vessat olivat siistit ja toimivat. Krääsäkauppakin löytyi, mutta melko maltillinen sellainen. Kirjat olivat kaupassa hyvin esillä.

Kokemuksen kruunasi pieni puroajelu, jonka Pepita seurueineen ajeli molempiin suuntiin, kun kerran tungosta ei ollut. Veneen kuljettaja vinkkasi huomaamaan ajelun varrella näkyvät satuolentojen talot. Puksuttelimme myös Mildred-krokotiilin ohi, joka päästeli sieraimistaan yllättäen vesisuihkun aivan veneen kohdalla!

Pepitaan teki vaikutuksen puistosta henkivä luottamus lapsen kykyyn pitää hauskaa ilman ylenpalttista ylhäältä tulevaa ohjaamista ja holhoamista.  
10 +

Leluaineksia kotoa ja luonnosta

Lilla Villanin yksi iso seinä on liitutaulua. Hauska idea näyttelytilassa!

Pepitan kuvitusnäyttely on esillä kulttuuritalo Lilla Villanissa Sipoossa lokakuun ajan. Pepita piipahti paikalla kertomassa kolmelle eskariryhmälle kirjantekemisestä ja kuvittamisesta. Lapset olivat eskarissa tutustuneet Pikku Nunuun löytöretki-kirjaan. Kirjan kuvitus on toteutettu kollaasitekniikalla ja kirjassa on yhtenä juonteena afrikkalaisten lasten itse tekemät lelut. Niinpä Pepita oli kehitellyt vierailunsa loppuun puolen tunnin työpajan, jossa lapset saivat tuunata hahmon perinteisestä suomalaisesta lelumateriaalista, kuusenkävystä.

Koska aika oli niin lyhyt, Pepita oli valmistanut etukäteen lapsille eräänlaisia hahmotelmia. Kodeista löytyvä roina on hyvä saada oivaltavaan uusiokäyttöön, joten käpylehmä karkasi uudelle vuosituhannelle. Joulupallot, mehupillit, lateksimaalinjämät ja taulunkiilat pääsivät lelumateriaaliksi.

Kuudenkymmenen käpyhahmotelman tekeminen etukäteen vaati toki melkoisesti aikaa, mutta siinä sivussa Pepita tuli pohtineeksi materiaaleja leikkisästä näkökulmasta. Kuinka hauskoja mehupillinivelet ovatkaan! Miten moneksi joulupallopää muuntuukaan!

Ajan kanssa Pepita toki tekisi kaiken lasten kanssa alusta lähtien, mutta pikapajaa varten valmiiksi liimatut raajat ja päät lunastivat paikkansa. Pepita näytti lapsille käpyhahmolauman ja pyysi heitä herättämään hahmot eloon. Variaatioita ja materiaalivaihtoehtoja oli sen verran, että lasten mielikuvitus alkoi lentää! Riemu oli suuri, kun lapset pajan päätteeksi saivat oman hahmonsa mukaansa.

Tuunaukseen lapset saivat käyttää kakkupaperia, kangasnauhaa, höyheniä, askartelusilmiä, lehtileikkeitä, permanenttitusseja sekä erikoisuutena ugandalaista puunkuorikangasta, jota Pepita oli tuonut mukanaan aikoinaan matkaltaan.

Joulupallojen naruista hahmot saa ripustettua vaikkapa kuuseen. Mikäli asia innostaa, metsään kannattaa mennä käpyjahtiin ennen lumen tuloa!

Iloa puistosta

Pepitan perhe poikkesi taas Särkänniemessä. Viime kesänä testattiin, miten pärjätä tiukalla budjetilla huvipuiston riemuissa. Tällä kerralla päätettiin punnita paikan päällä, mitä iloiseen iltapäivään tarvittaisiin.

Jonotukseen ei ollut kärsivällisyyttä. Lopputuloksena oli pari tuntia Angry Birds -puistossa, 0 €. Rahaa kului kuitenkin euro kalanruoka-automaattiin, sillä lapset halusivat syöttää huvipuiston koikarppeja. Ruoka ei kuitenkaan kaloille kelvannut.

Pepitan mielestä kalat näyttivät uivan vedenpintaan heijastuvan puun oksistossa.

Loman täyttymys

Pepita matkusti perheensä kanssa viideksi päiväksi Jurmalaan, Latviaan. Vaikka Pepita ei olekaan välinelomailija, niin joskus tietyt tavarat tekevät kokemuksesta täydemmän.Tällä kertaa tuo täyttymys tuli kahdesta ilmalla täytetystä esineestä.

Lapset halusivat välttämättä Jurmalan keskuksessa Majorissa päästä hoipertelemaan jättimäisen vedessä kelluvan rantapallon sisälle. Näky oli epätodellinen. Lapsilla oli hauska viisiminuuttinen, eikä ahtaan paikan kammoa ilmennyt.

Pidempää iloa lapset saivat lomatalomme emännän lainaamasta kumiveneestä. Tavallisesti nahistelevat sisarukset muuttuivat yllättävän yhteistyökykyisiksi meren ranta-aallokossa, vaikka he eivät toki oman onnensa nojassa olleetkaan. Sanonta samassa veneessä ei tosiaan ole tuulesta temmattu.

Pihan hienous

6-vuotias on havahtunut koristautumiseen. Hän peilailee, kampaa tukkaansa ja laittelee pinnejä. Naapurin 11-vuotias teki 6-vuotiaalle pihassa lettikampauksen. Tytär oli onnessaan, nyt hän oli hieno.

8-vuotias on koukussa pelaamiseen. Onneksi ei ruudun ääressä, vaan himon kohteena on lasikuulapeli keskellä pihaa naapurin poikien kanssa.

Pepitakin on tyytyväinen. Siis kampaus on ihan jees ja kuulat kauniita, mutta erityisen hieno on pihan henki. Lapset omasta ja naapuripihoista lyövät viisaat päänsä yhteen ja löytävät helpommin tekemistä kuin pelkästään oman perheen helmoissa.

Mitä tekemistä lapsille?

Viileä kesäpäivä, turhautuneita lapsia, eikä mitään tekemistä. Silloin metallinpaljastin pelastaa tilanteen. 7-vuotias vaelteli kavereineen kodin läheisellä kukkulalla metallinpaljastimensa kanssa. Aarteita löytyi. Pojat kaivoivat ylös muun muassa jättikokoisia ruostuneita nauloja. Ne lienevät ratanauloja, kulkeehan rautatie lähistöllä.

Aarteenetsijöillä oli selvästi rautaista ammattitaitoa. Näistähän voisi koostaa jonkin romutaideveistoksen, vaikkapa rautarouvan tai teräsvaarin...

Ilotulitus keittiön lattialla

Uuden vuoden kunniaksi Pepita päätti ilotulittaa. Keittiö oli riisunut räsymattonsa jo jokin aika sitten ja kaipasi nyt jotain erilaista. Pepita kirjoitti nettikirpparin hakukenttään värikäs matto ja ruudulle ilmestyi heti räväkkä Askosta peräisin oleva Sparkle-matto.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Matto sijaitsi kilometrin päässä ja seuraavana päivänä se oli jo lattialla. Matossa on vetovoimaa. Legokori parkkeerasi matolle välittömästi.

23. luukku

Joulussa on taikaa, sanotaan. Silti Pepita joutui hieraisemaan silmiään uskoakseen, mitä lastenhuoneelle oli tapahtunut, kun 7-vuotias, 5-vuotias ja naapurin 9-vuotias pistivät toimeksi. Edellisenä päivänä huoneessa oli myllertänyt viisi 3-7-vuotiasta lasta ja näky oli sen mukainen. Pepita vinkkasi, että kolmikko voisi ennen uusien leikkien aloittamista kerätä koko maton peittävän legomeren lattialta. Tehoryhmä siivosi kuitenkin koko huoneen, eikä Pepita saanut astua yläkertaan kuin vasta luvan saatuaan. Varsinainen yllätysluukku!

22. luukku

Millaisia tarinoita kätkeytyykään lasten leikkien asetelmiin!

18. luukku

5-vuotiaalla alkoi joululoma. Hän aloitti lumiukon tekemisen jo matkalla päiväkodista kotiin. Kotipihalla ukosta kasvoi jättiläinen. Hetken piha oli luminen ja satumaisen kaunis. 

Pepita meni illalla nauttimaan myös toisesta sadusta. Tampereen Työväen Teatterin Mestaritontun seikkailut -kantaesitys oli huima.

Säästäen Särkänniemessä

Putkeen meni huvipuistoreissu. Lapset tykkäsivät ilmaisesta leikkipuistosta.

Pepita perheineen meni pakolliselle käynnille Särkänniemeen, huvipuistokauden lähestyessä loppuaan. Perhe päätti testata, miten reissusta selviäisi hiukan pienemmällä rahalla, ilman rannekkeiden ostoa. 5-vuotias oli noin 110-senttinen, 7-vuotias hiukan yli 120-senttinen. Tarkoitus oli keskittyä nimenomaan huvilaiteosastoon. Aikuiset päättivät pitäytyä laitteiden ulkopuolella. Teemana perheellä oli olokuun kunniaksi hyvä olo. Matka kotoa puiston lähettyville taittui henkilöautolla ja kesti 5 minuuttia. Sisäänpääsy oli ilmainen. Neljä huvilaitelippua maksoi yhteensä 20 €.

Ranskalaisiin meni 4,90 €. Hattaraan 3,5 €. Kahteen narunvetoon 4 €. Siluettikuvaan 6 €. Suurta iloa koettiin ilmaisessa vihaisten lintujen leikkipuistossa, johon poikettiin leikkimään pariinkin otteeseen. Evääksi oli kotoa otettu suklaakeksiä ja vettä. Yhteensä aikaa kului huvipuistoalueella kolmisen tuntia.

5-vuotias lähti puistosta reppuselässä, kaikkensa antaneena, eikä 7-vuotiaskaan haikaillut enää mihinkään muualle kuin uimarannalle. Rahaa kului siis kaikkiaan 38,40 €.

Jos lapsille olisi ostettu laiterannekkeet verkkokaupasta, rahaa olisi jo pelkkään laitehupailuun kulunut 60 €, paikanpäältä ostaen 66 €. Muiden ostosten myötä huvipäivän hinta olisi ollut yli kaksinkertainen toteutuneeseen verrattuna.

Säästämiseen ja kuluttamisen kyseenalaistamiseen pitänee asennoitua. Huvipuiston portilla kävijä tulee tehneeksi hätiköityjä ratkaisuja, eikä tietoa perheen pienimpien huvittelutyylistä välttämättä vielä ole. Halvat on huvit, kun hyvinvarusteltu leikkipuisto riittää antamaan ne parhaat naurut.

Pepitan huippuhetki oli siluetinleikkuukojulla. Siluettitaiteilija Väinö Kemppainen leikkasi 5-vuotiaasta parissa minuutissa loistavan muotokuvan. Pepita ei voi lakata hämmästelemästä tämän pitkän linjan siluettimestarin ilmiömäistä kykyä. Pepitasta tuntui, että Kemppainen onnistui näkemään tyttärestä jotakin olennaista hyvin lyhyessä ajassa ja ikuistamaan sen saksien kulkemalle reitille. Pieni mustavalkoinen mestarityö pääsee kultakehyksiin ja omistajansa sängyn yläpuolelle.

Siluetti on saanut nimensä rajuja säästöjä tehneen 1700-luvulla eläneen ranskalaisen valtiovarainministeri Etienne de Silhouetten mukaan. Lisää tietoa siluetin historiasta löytyy amerikkalaisen siluettitaiteilija Tim Arnoldin kotisivulta.

Kun 5-vuotias kuuli sivukuvaansa kutsuttavan siluetiksi, hän keksi kysyi: "Miksi se ei voisi olla sivuetti?"

Väinö Kemppaisen leikkaama siluetti ja kehyskaavailua.

Sadepäivän haasteita

Seinäkuussa, kun seinät ovat meinanneet kaatua päälle, on silti täytynyt keksiä tekemistä neljän seinän sisällä. Tänään oli seinäkuinen sadepäivä, se kuukauden taatusti viimeinen sadepäivä! 5-vuotiaalle piti keksiä virikettä. Postin mainoslehdessä oli paperinukenvaatetuskilpailu, ja viimeinen osallistumispäivä oli käsillä.

Ehkä kuluneen kesän kelit vaikuttivat 5-vuotiaan piirtämiin vaatteisiin. Tumput, pipo ja leveälierinen hattu, jonka alla on hyvä pitää sadetta.

Kun vihreillä menee huonosti

–  Äiti, katso miten huonosti vihreillä menee, huudahtaa 6-vuotias kesken leikkien. Pepita pitää tauon omista puuhistaan ja pyyhältää paikalle. Kiinnostaako perheen pienempääkin miestä todella politiikka?

Ei. Kyse onkin tussien pituushyppykilpailusta.

Yllätys yllätys!

Yllätysmunien kotiin salakujettama muovitilpehööri ei ole juurikaan kiehtonut Pepitaa. Tänä pääsiäisenä munista on kuitenkin alkanut löytyä hauskoja, muototajua haastavia kääntöhahmoja. Sammakko, joka on toisin päin hirvenpää! Pingviini, joka on toisin päin sarvikuononpää! Ja kun muistelee takavuosien iloisia löytöjä, tulee mieleen tonttu, joka on toisin päin krokotiili! Netin uumenista löytyi tieto, että tuo tonttukroko on Kinderin yllätys vuodelta 1999. Hahmon lumovoimasta todistaa se, että tuo tonttukroko löytyi edelleen Pepitan laatikosta. Pikkuhahmon vuolukiviveistosta muistuttava ulkonäkö poikkeaa edukseen tavallisesta yllätyskrääsästä.

Tällaisten silmänkääntötemppujen kehittäminen ei varmasti ole helppoa, mutta taatusti palkitsevaa. Näin pääsiäisen kunniaksi Pepita kaivaa esiin itsetekemänsä kääntökuvan pupusta, joka riisuu päähineensä ja pukee housut käden käänteessä. Kuva on kirjasta Makin makiikkaa (Lasten Keskus 2007).

Vaikka yhdenkin kääntökuvan keksiminen on haastavaa, on kuitenkin olemassa kokonaisia kääntökuvakirjojakin, esimerkiksi Satu Kontisen Hupskeikkaa (WSOY 2010). Kääntökuvien kiehtovuus lienee pelkistämisessä. Joka elementillä on oltava kaksi uskottavaa roolia.

Munien löydöt ajoivat Pepitan etsimään tietoa yllätysfiguurikulttuurista netistä. Radio Novan helmikuisesta nettijutusta löytyy kurkistus Kinder-hahmojen keräilyyn. Pepita huomaa, että Kinder-yllätysten keräily ei ole enää leikin asia. Vanha yllätys voi olla aarre. Ruotsalaisen keräilijän sivustolta löytyy noita kauniita 1990-luvun lopun vuolukivimäisiä kääntöhahmoja lisääkin. Pepita ei niin välitä, kertyykö yllätyshahmoille aikojen saatossa keräilyarvoa vai ei. Kääntöhahmot pääsevät Pepitan taidekasvatusvälineistöön. 

Suurin yllätys on, että, että pienestä munasta voi saada tuhdin oivalluksen.

Pätkä työssä

Pepita etsii kuvataideopettajan töitä, yhden pätkän loputtua. Kotona on tietenkin taidekasvattajalle töitä aina, siitä pitää huolen kaksi pätkää. Se 5-vuotias pätkä päätti tässä eräänä iltana maalata sormiväreillä. Pepita viritti paksun vesiväripaperin maalarinteipeillä pöytään ja avasi väripurnukat. Aluksi maalaaminen oli vielä melko kesyä, mutta pian olohuoneessa oli meneillän riehakas performanssi, jossa 5-vuotias raapi, läiskytteli, hinkkasi mahaansa paperiin ja haukahteli kuin koira.

Tässä erityisen riemukkaassa sormivärituokiossa 5-vuotiaalle saattoi muistua mieleen Vauvojen värikylpy -työpajan kokemukset neljän vuoden takaa. Pepitalla on itsellään tuoreempaakin kokemusta Värikylvyistä. Valkeakosken Sanomat teki jutun, kun Pepita yhdessä työparinsa kanssa ohjasi Vauvojen värikylpyä Valkeakoskella tänä keväänä. Vauvojen kanssa väreinä käytetään ruoka-aineita. Pepita oli tyytyväinen, että oli tullut hankkineeksi aikoinaan äitiyslomallaan Vauvojen värikylpy- työpajaohjaajan pätevyyden, sillä työpajan järjestäminen oli todella antoisaa.

Pätkän ilonpito sormivärien parissa panee ajattelemaan sormivärien roolia kotien ja koulujen taidehetkissä. Sormiväreillä lienee vaara leimautua pienten puuhailuksi, johon kelpo kynäotteen hallitsijat eivät enää tohdi sekaantua. Silti spontaani värihetki sopii taatusti myös koululaiselle ja myös aikuiselle. Kodintekstiilien värjäytymistä voi ehkäistä harrastamalla sormiväreilyä kylppärissä tai kesällä ulkona.

Ja lopputulos? Onko sillä lopulta väliä? Olennaisinta taisi olla tällä kertaa hyvä hetki, ilo, se miltä värit tuntuivat ja näyttivät, miten ne levittyivät. Tärkeää oli lupa olla värin äärellä omalla persoonallisella tavalla. Hetki tallentui kameraan, mutta mikä tärkeintä, myös mieleen.

Väripala täyttää 1 vuotta!

Väripalaa on nyt tarjoiltu vuoden ajan. Synttärin kunniaksi yksi kukka ja helmeilevä tarjoiluehdotus. Kuvassa esiintyvä postiluukku enteilee uusia postauksia.

Väritys on hauska harrastus

Pepita osallistui syyskuussa tiedonjanoisena Reggio Emilia -pedagogiikkaan keskittyvään seminaariin Hämeenlinnassa. Päässä on risteillyt ajatuksia lapsen luovuudesta ja ilmaisua tukevista leikeistä. Ja leikillähän on vaikutusta oppimiseen, sanottiin Helsingin Sanomissa 27.9.2014.

Joskus leikit jäävät pahasti kesken, kun pitää lähteä asioille kaupungille. Vai jäävätkö? Ehkä lapsen aivot ovat niin hyvin leikeissä kehittyneet, että hän keksii keinon, miten leikin saa mukaan. 4-vuotias tiikeri tuunasi kerran syyskuussa housunsa raitakuosiin ja hyppäsi sitten autoon. Kaupungilla astelevan tiikerin pitää kai olla erityisen raidallinen. Välikausi voi olla värikausi.

Lapsethan maalaavat itseään paljon. Siis niitä suloisia, värikkäitä omakuvia! Pepitan tytärkin maalasi itsensä. Hän vietti kerrankin hiljaisen, tehokkaan vartin lastenhuoneessa itsekseen. Näette tässä vain osan tästä omaleimaisesta punaisen kauden teoksesta:

Teoksen nimeksi olisi sopinut "Puolialaston laskeutuu portaita" tai "Punainen minuutti". Ihme ja kumma, vanhemmat eivät nähneet punaista, vaan huusivat yhtäaikaa: "Kamera!" Ja punaisen minuutin jälkeen tyttö oli suihkussa ja jälleen oma itsensä. Vain tukkaan, jossa pullopeiteväriä oli ollut shampoomaisesti ympäriinsä, jäi pariksi päiväksi haalea punainen häivähdys. Lastenhuoneen lattiasta, matosta, pöydästä, patjasta ja täkistä väri lähti helposti.

Selityskin löytyi. 4-vuotias oli halunnut painaa jalkansa kuvan paperille. Ja siitä se idea sitten lähti. Todistusaineistoakin löytyi. Tuo ensimmäinen, varovainen jalanjälki löytyi siivotessa piirustuspöydän alta.

Loppupäätelmänä on, että 4-vuotias tarvitsee vartalomaalisetin. Ja aikuisen vierelle maalaushetkeen. Virhe ei koskaan saa olla se, että on liikaa väriä. Virhe voi olla siinä, että silloin on liikaa väliä.

Harraskuu päättyy. Huomenna alkaa Touhukuu. Tervetuloa touhuilemaan joulun tunnelmissa!

Äly hoi, vanhemmat!

Tänään vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Teemana on tänä vuonna lapsen oikeus leikkiin ja harrastamiseen.

Pepita on viime aikoina ollut huolissaan lapsista ja älypuhelimista. Yhä pienemmillä on omat älypuhelimet, ehkä peliharrastuksen vuoksi. Älypuhelin saattaa tuoda mukanaan pääsyn nettiin ja pahimmillaan ihan mille sivustoille vaan. Kyllähän kaikki vanhemmat ne aikuisviihde-estot laittaa päälle, eikös vaan? Vai laittaako sittenkään? Kun lapsen reviiri kasvaa, voi pihaleikkien lomassa lapsi altistua siis maailmanlaajuisen verkon antimille leikkikavereiden puhelinten kautta, vaikka lapsella ei omaa puhelinta olisi vielä vuosiin.

Lapsen oikeuksien päivän julistuksessa aikuisilla on vastuu suojella lasta häntä vahingoittavalta tiedolta.

Sadustuspönttö joka kotiin

Lasten löytämä satulinna voisi päätyä sadustuspönttöön. 

Tee nyt kotiisi Sadustuspönttö!

Siis mikä? Pepita on löytänyt asian, jolla ei ehkä ole nimeä. Ja koska juuri nyt Pepita haluaa puhua asiasta sen oikealla nimellä, oli sitten keksittävä asialle oikea nimi. Siis sadustus.

Satupäivän kunniaksi, Sinisen Keskitien haasteeseen vastaten Pepita peräänkuuluttaa satumaailman haalimista ja vaalimista. Sitä voisi kutsua sadustukseksi. Sadustusta ei tule sekoittaa sadutukseen. Sen sijaan sadustus voisi liittyä Anni Swanin Pikkupappilassa-kirjassa kuvailtuihin satusilmiin, jotka näkevät maailman "omalla ihanalla tavallaan".

Sadustus voisi olla sitä, että tunnistaa ja jakaa sadulle elintärkeitä elementtejä ja pitää niistä huolta. Naapurin tokaluokkalainen tyttö sadusti, kun hän ripotteli kanelia puiston puihin keijuja varten ja kertoi tietämyksensä myös muille lapsille. 4- ja 6-vuotias sadustivat löytäessään metsästä linnan ja toivat sen aarteena kotiin. Pepita sadustaa uskoessaan menninkäisiin, tonttuihin ja kiltteihin noitiin.

Sadustuspönttö voisi olla linnunpönttömäinen laatikko, joka vähitellen täyttyisi tavoista, joilla satu elää kodissa. Joillakin pönttöön päätyisi lista lempisaduista, joillakin vaikkapa valokuvia peikonkoloista, toisilla ehkä kokoelma prinsessojen hiuskiehkuroita tai ulkoa löydettyjä aarteita. Talletuksia voisi tehdä pöntön ulkoseinille kuin ilmoitustauluun. Salaisuudet voisi pujottaa pöntön reiästä sisään. Sisätila pitäisi tietenkin sisustaa sadulle suotuisaksi. Sadustuspönttö voisi toimia myös sadunkirjoittajan välineenä uusien satujen keksimiseen, eräänlaisena luovana muistikarttana. Ikärajaa pöntön käyttöönottoon ei ole.

Sadustava ihminen lukee, kertoo tai kuuntelee satuja eläytyen ja kerää talteen pienimmätkin sadunrippeet, ettei satu kuole. Eläähän se satu jotenkuten ruudullakin, mutta parhaiten satu hengittää aukaistun kirjan sivujen välissä tai kertojan keksiessä seuraavaa lausetta. Satua voi ruokkia leikillä, rohkealla heittäytymisellä, joutilaisuudella — ja saduilla.

Anni Swanin satusilmiin ja muihin kirjallisuussitaatteihin satumaailmasta voi tutustua vaikkapa Satukortistosta, joka on Helsingin Kallion kirjaston satuihin keskittynyt sivusto.

Sadun suojelua ei saa mokata. Otetaan tämä Satupäivä tosissaan.