Juoksua neliapilanurmella

Väripala palaa kuvioihin! Tasan vuoden mittainen tauko ei ole ollut lepoa, vaan vipinää ja vilskettä, huonosti nukuttuja öitä, uusia ideoita, maalauksia, aikatauluja, ruuhkaa. Kun pikkuinen oppi liikkumaan, blogi jäi paitsioon. Nyt taapero on vuoden ja yhdeksän ja puoli kuukautta. Se osaa juosta ja kiivetä ja vauhti kovenee koko ajan. On vain tartuttava hetkeen ja napattava nämä pienet Väripalahetket! 

Taloyhtiömme nurmi on tänä vuonna maaginen. Siitä nousee neliapilaa oikein urakalla! Tänäänkin jo viisi. Onko ruohonsiemenissä ollut jotain erikoista? Vai tarvitaanko täällä onnea jotenkin erityisesti? Vai olemmeko vain onnistuneet pysähtymään ja keskittymään hetkeksi?

Joulukoirat

Pepitan joulunodotus on ollut tänä vuonna aika sumuista. Hienoja postissa lähetettyjä joulukortteja omista lapsista Pepita ei todellakaan ole pystynyt lähipiirille lähettämään, eikä joululahjojen joukossa ole mitään itsetehtyä.

On aika antaa itselle armoa. Vaikka jouluvalmistelut vauvaperheessä ovatkin aika kaoottisia, iloa tulee pienistä ponnistuksista. 7-vuotias tahtoi tehdä koiranmuotoisia joulutorttuja. Snautserimalli löytyi Dronningholmin sivulta. Sitä hieman yksinkertaistettiin kahden viillon versioksi. Kinuskikissan blogista löytyy vielä lisää malleja.

Luovaa joulua kaikille.

Onnea uuteen vuoteen!

Amuletti, akryyli 2016

Uuden vuoden kunniaksi kuva onnenamulettia kantavasta koirasta. Toivottavasti tämä vuosi tuo tullessaan helmiä.

Oululaisessa Neliö-Galleriassa on avautunut Huumorinkukkia-näyttely, jossa kuvan koirakin on tällä hetkellä. Iloa saa irti näin kauempaakin, gallerian nettisivuilta.

Hetkestä kiinni?

Pepitalla alkoi neljänkympin kriisi. Parikymmentä vuotta sitten, aikuisen ikään ehdittyään Pepita ihmetteli, miksi aikuisia sanotaan aikaihmisiksi, sillä eihän heillä ole koskaan aikaa. Nyt aikaa tuntuu olevan vielä vähemmän, näitä aikoja sanotaan ruuhkavuosiksi. Tätä ruuhkaa ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää. Täytyy mennä läpi. Ja sitten jonain päivänä huomaa, että leijonan osa elämästä on mennyt.

Onneksi on vaikkapa tämä Väripala. Tähän voi säilöä aikaa. Pienen pohtimishetken aika tuntuu olevan aloillaan. Ja hetkiin voi palata.

6-vuotiaan tulkinnassa Big Benistä kello on pysähtynyt näyttämään aikaa, jolloin ohitimme sen aamuvarhaisella matkalla lentokentälle.

Satu menee puihin!

Pepita ja perhe viettivät syysloman Iso-Britanniassa. Ohjelmassa oli kolme päivää Norwichissa, kaksi Walesissa ja vielä lopuksi kaksi päivää Lontoossa. Tavoitteena oli yrittää löytää tasapaino lasten ja aikuisten kiinnostusten kohteiden välillä.

Norwichin lähellä sijaitseva BeWILDerwood oli täysosuma, josta nautti koko seurue. Metsään, isojen puiden siimekseen sijoitettu satupuisto oli elämys. Luontoon sointuvat puumajat ruokkivat mielikuvitusta. Ilmassa oli aitoa seikkailun ja oivalluksen iloa. Miksi tällaista ei ole Suomessa?

BeWILDerwood-päivämme oli sateinen keskiviikko. Ehkä juuri siksi puisto oli ruuhkaton, avautumisaikaan vain pari kouluryhmää ja muutama perhe. Saavuimme paikalle brittiystävämme autolla. Yli 105-senttisinä Pepitan seurueen jäsenet (3 aikuista, 2 lasta) maksoivat pääsymaksua 15,50 puntaa kukin.

Puihin rakennetut majat, labyrintit ja liukumäet tempaisivat mukaansa ja märkyys unohtui. 6- ja 8-vuotias nauttivat estottomasti, mutta sekä pienemmät että isommat viihtyvät puistossa varmasti.

Seurueemme nelikymppiset aikuiset painelivat lasten mukana kaikkialla, eikä missään vaiheessa tullut lälly olo. Liukumäet saattoivat olla aikuiseen makuun hieman liian hurjia. 

BeWILDerwoodin kehyskertomus pohjautuu Tom Blofeldin lastenkirjoihin. (Blofeld on myös puiston omistaja.) Ihmisille tarkoitettujen puumajareittien varrella saattoi ihailla pieniä, vaaksanmittaisille hahmoille rakennettuja asumuksia. Puiston kokemista ei haitannut, vaikka tarinaa ei ollutkaan tuttu. Missään ei (onneksi) näkynyt roolipukuihin sonnustautuneita karvaturreja.

Eväitten syöntiin oli oma paikkansa, jossa aikuiset saivat ostaa kahvikupposensa. Tarjolla olisi ollut myös lähiruokaa. Välttämättömät huolto-ja varastorakennukset oli tehty samaan tyyliin kuin muut rakennelmat. Vessat olivat siistit ja toimivat. Krääsäkauppakin löytyi, mutta melko maltillinen sellainen. Kirjat olivat kaupassa hyvin esillä.

Kokemuksen kruunasi pieni puroajelu, jonka Pepita seurueineen ajeli molempiin suuntiin, kun kerran tungosta ei ollut. Veneen kuljettaja vinkkasi huomaamaan ajelun varrella näkyvät satuolentojen talot. Puksuttelimme myös Mildred-krokotiilin ohi, joka päästeli sieraimistaan yllättäen vesisuihkun aivan veneen kohdalla!

Pepitaan teki vaikutuksen puistosta henkivä luottamus lapsen kykyyn pitää hauskaa ilman ylenpalttista ylhäältä tulevaa ohjaamista ja holhoamista.  
10 +

Maalausvirtaa Jurmalassa

Latvianlomalle mennessään Pepita oli tietoisesti jättänyt taidetarvikkeet kotiin. Eihän aikaa maalaamiselle perhelomalla kuitenkaan olisi.

Kun 6-vuotias kaatui loman toisena päivänä sänkyyn kurkkukivun vuoksi, Pepita päätti vapauttaa miehen ja 8-vuotiaan Pohjois-Euroopan suurimpaan vesipuistoon.

Pikkutoipilaan huollon ja viihdytyksen lomassa Pepita ehtisi hyvin maalata lomatalon terassilla, ruusupuskan katveessa. Ongelmana oli vain löytää maalausvehkeet Jurmalasta ennen miesväen katoamista vesipuiston syövereihin.

Pepitan mies soitteli jopa turisti-infoon, mutta vastaus oli, että lähin ostopaikka on Riiassa. Pepita ei halunnut uskoa.

Kiihkeän googletuksen tuloksena oli osoite muutaman kilometrin päässä, johon toivorikkaana ajeltiin. Osoitteesta löytyi sekatavarakauppa, mutta ei yhteistä kieltä. Kaupan ovella korjattiin juuri pyörää, ja Pepita maalaili parhaansa mukaan kynnyksellä ilmaa yrittäessään kertoa tarpeistaan.

Myyjätär myi mielellään pari maalauspohjaa, jotka olisivat ilmeisesti päätyneet myyntiin tauluina, jos olisivat ehtineet saada öljyväriä pintaansa. Jostain löytyi pari hyvää sivellintäkin. Mutta akryylivärejä, niitä rouvalla ei ollut. Hänellä oli kuitenkin tiedossa paikka, josta akryyliä saisi. Pepita maksoi huojentuneena pohjista ja siveltimistä vaaditun summan. Myyjä otettiin auton kyytiin johdattamaan kohti värikauppaa. Parinsadan metrin päästä, Raina ielalta, löytyi toimisto- ja askartelutarvikekauppa, jossa myytiin ilahduttavan laadukkaita akryylituubeja.

Vesikanisterin pohjasta Pepita leikkasi oivallisen vesikupin ja paletiksi löytyi paperilehtiön tukipahvi. Aamupäivän pikkuseikkailun jälkeen maalaaminen tuntui ruusuiselta. Päivän mittaan 6-vuotiaskin alkoi toipua ja alkoi piirrellä terassilla Pepitan seurana.

Poimitut, akryyli 2016

Mies ja 8-vuotias palasivat illalla vesipuiston virroista päät pyörällä. Pepitallakin oli ollut virtaa, omaan päähän paremmin sopivaa.

Iittalan ensi-ilta

Naivistit Iittalassa -kesänäyttely avautui jälleen. Pepitalla on esillä kaksikymmentä maalausta yläkerran salissa.

Maalausten lisäksi puukoulun portaikossa elää Pepitan kasvattama puu, johon pääsi asumaan lempeitä lintuja. Nämä sydämelliset siivekkäät ovat aivan eri lajia kuin peleistä tutut vihaiset linnut, joiden ensi-ilta oli sattumalta samaan aikaan elokuvateattereissa.

Pepita kasvatti puun seinään pari viikkoa ennen avajaisia. Idätykseen tarvittiin ripaus rohkeutta, lempivärejä ja vapaata kättä. Ja tietenkin lupa kuraattori Hannu Castrénilta.

Puu puhkesi kukkaan. Pepita viritti puuhun hiukan Ebba Masalinin opetustaulujen tunnelmaa. Onhan puu todellakin vanhan koulun seinällä. Sitten tarvittiin vielä viisauden lintuja. Sivellin oli kevään aikana kutsunut puusydämistä esiin erilaisia lempeitä ilmeitä. Sydänpöllöt lennähtivät kukkien kohdille.

Pöllöjen maalaaminen ei ollut ollenkaan pöllömpää. Niiden äärellä oli voimauttavaa viivähtää. Pepita antoi itselleen luvan käyttää makeita värejä ja kultaakin. Jos pöllö löytää uuden kodin, se jättää jälkeensä kukan ja antaa tilaa kaverille. 

17. luukku

Pepitan on vaikea pysyä rauhallisena jouluvalmisteluissa. Tuntuu, että muistettavia asioita on aivan liikaa. Voisikohan tahtia muuttaa rennommaksi? Kuten roomalaisella jalankulkijalla?

16. luukku

 

Lasten joululahjatoiveiden äärellä tulee miettineeksi, mitä lastenhuoneen lelulaareihin vielä muka mahtuu. Yksi toive 5-vuotiaan listalta on pysäyttävä: mietintäriepu. Pepita taitaa toivoa sitä myös.

10. luukku

Downshifting, akryyli 2015

Pepitan opetustunnit on tältä vuodelta pidetty. Nyt vedetään hiukan henkeä ja suunnitellaan tulevaa.

7. luukku

Jos ei touhukuun tiimellyksessä ehdi lukea oikeaa kirjaa, voi lukea vaikkapa värikarttaa. Miten hienoja nimiä väreillä onkaan! Tikkurilan Tunne väri -sisämaalisävyjä ovat vaikkapa Onni, Emali, Palatsi, Monsuuni, Myytti, Papukaija, Duuri, Salaisuus, Maininki, Ajopuu, Kätkö, Himmeli, Tutu, Mulperi, Pai, Mustekynä, Nukke, Horisontti. Värikarttaa lukiessa jokaisen värin kohdalla on hyvä pysähtyä ja antaa mielikuvan tulla.

Toki värikartoista saisi teemaa myös taidekasvatukseen tai omaan rentoutukseen. Miten hienoa olisikaan sekoitella eri värejä ja nimetä niitä! Tai lukea värikartasta pelkkiä nimiä ja sekoittaa väri nimestä tulevan olon mukaan. Sitten voisi vertailla, miten värikartan laatijan ajatukset poikkeavat omista.

Pepita luki erityisen tarkkaan Tikkurilan värikartan punaisia kohtia, ei lähestyvän joulun, vaan vessaremontin vuoksi. Seinän väriksi valikoitui Syklaami.

Loma Roomassa

Pepita karkasi syyslomalla miehen kanssa neljäksi päiväksi Roomaan, koska roomantiikkaa tarvittiin. Pepita ihmetteli, miksei ollut aiemmin päätynyt tuohon kaupunkiin, vaikka luulisi, että sinne ajautuisi ihan vahingossakin. Kaikkien teiden kun sanotaan vievän Roomaan. 

Lomakuun asenne näkyi matkaillessakin. Loma ei kummankaan matkalaisen mielestä saanut olla nähtävyyksien suorittamista. Piti olla hauskaa. Siis romediaa!

Lomakuun kunniaksi postauksia siis Roomasta. Tässä ensin nähtävyyspostaus. Pepita luki opaskirjasta, mitä nähtävyyksiä pidettiin pakollisina. Sitten Pepita ja mies valitsivat niistä jotkut ja päättivät, mistä vinkkelistä paikka katsastetaan.

Colosseum. Colosseum kierrettiin ulkopuolelta. Edellisenä päivänä oli satanut rankasti, joten Pepita löysi uuden kuvakulman.

Heijastuksia myös uuden arkkitehtuurin äärellä, nykytaiteen museo MAXXIssa. Museon peilipinta ihastutti evästauolla. 

Pietarinkirkko. Vatikaani päätettiin tutkia ajan kanssa toisella reissulla. Yhtenä iltana majapaikkaan matkatessa virheellisesti valittu bussi vei yllättäen Pietarinkirkon kupeeseen. Kirkon kupoli yövalaistuksessa oli taianomainen. 

Borghesen puisto. Mielikuvitus alkoi laukata loppumattoman puiston puiden muotoja katsellessa. Kuvassa ehkä hiirenkolosseum. Kartasta näkyi puiston roomanttinen muoto.

Pesä pyykkipojille

Oleellista olokuussa on ollut oleilu. Yhdentoista päivän päästä Pepita aloittaa taas opetustyön. Kun joutilaat aivot ja joutilaat tavarat kohtaavat, voi tulla oivallus.

Tyttären pyöränkori etsi uutta merkitystä elämäänsä. Samaan aikaan pyykkipoikajoukkue etsi kotia. Nyt kaikki ovat tyytyväisiä.

En pukeudu mustaan

Satakielen vapaailta, akryyli 2015

Tamperelainen stylisti ja juontaja Kati Vasell on keksinyt värikkään teemaviikon, jonka motto on ollut En pukeudu mustaan. Katukuvan piristämiseen tähtäävää teemaviikkoa on jäljellä vielä pari päivää. Pepitan mielestä teemaviikko tulee tarpeeseen, mutta ei tällä erää ole alkanut kuvata omia värikausivaatteitaan.

Sen sijaan Pepita maalasi harmaan linnun, satakielen, joka viettää vapaailtaansa. Vapaailtanaan satakieli ei konsertoi ja pukeutuu tavoistaan poiketen värikkäästi. Satakieli on siis tauolla. Ehkä jopa taukokuun loppuun asti.

Kuuleeko maa?

Taukokuu on alkanut. Taukokuussa pidetään luovia taukoja, jolloin voi katsella ympärilleen. Tänään heinikosta löytyi kuvassa maan korva, joka näytti erehdyttävästi menninkäisen pudottamalta tippaleivältä. Tämä tippa olisi tosin tappanut.

Mieleen tuota koukeroista ihmettä katsellessa tuli Kirsi Kunnaksen runo Haitulasta, joka eli korvassa, joka oli sieni, korvasieni sattumoisin.

Teemaan sopivasti Pepita kaivoi esiin viime keväänä Vinski-lehden kuvittajasivua varten tekemänsä kollaasin. Tykkäisiköhän Haitula asua tällaisessa korvasienessä? Montakohan koloa ja kolonkoloa Haitula tarvitsee nykypäivänä?

Oiva harrastus taukokuulle onkin lehtien selailu. Luonnonlehtien selailu on hyvää taukojumppaa, mutta lukulehtiä selaamalla voi leikata talteen väripaloja, joita yhdistelemällä voi luoda uusia, yllättäviäkin kuvia.

Arjen helmiä

Helmikuu on alkanut. Ja Pepita on pysähtynyt kaikista kiireistään hetkeksi miettimään arjen helmiäissävyjä. Jos uhmaikäisen pukeminen on vaikeaa, voi keksiä jotain, joka on pienen mielestä helmeä. Tyllimekkoon voi pukeutua pakkasella, tietysti.

Helmikuussa Pepita yrittää muistaa, että helmiä pitäisi pujottaa jokaiseen päivään.

Jotain tähdellistä tekemistä

Tiistaina vietetään origamipäivää. Värikäs päivä Lastenkirjablogi esitteli hiljattain tuoreen origamikirjan. Origameille on omistettu myös kokonainen blogi. Pepita ei juurikaan ole vihkiytynyt paperintaittelun saloihin. Miehen Japanista tuomat origamipaperit ovat vielä kaapissa koskematta. Paperitöihin ei ole ehtinyt paperitöiltä. 

Mutta yksi on ylitse muiden. Neljästä paperisuikaleesta punottu tähti. Näitä tähtiä alkaa yleensä syntyä Pepitan hyppysistä harraskuun aikana, joskus lahjaksi, joskus omaan kuuseen tai lahjapakettien koristeeksi.

Pepita muistaa vielä sen koulutunnin, ehkä kuudennelta luokalta, kun koulussa opeteltiin näiden paperitähtien taittelua. Pepitan ilme oli ryppyinen ja suikaleet kädessä vielä ryppyisempiä. Suikaleet eivät menneet millään oikeaan asentoon. Teki mieli itkeä. Ihan kuin kurkkuun olisi tarttunut paperitähden muotoinen pala. Kotiin seurasi ohjepaperi, josta kovan harjoittelun jälkeen selvisi tähdentekemisen salaisuus. Onnistumisen jälkeen silmät tuikkivat kuin tähdet.

Nyt, kymmeniä ja kymmeniä tähtiä myöhemmin Pepitan teki mieli jakaa tämä tähtihetki. Tähdessä on jotain tähdellistä. Mitä jos sen iänikuisen joulukukan sijasta antaisikin ystävälle rasiallisen paperitähtiä?

Myönnetään, se vaatii harrasta puurtamista. Vai onko se sittenkin pysähtymistä?

Rakastavat suppilovahverot

Pepita meni metsään. Siis ei mokannut, vaan meni vihreään, hyvään paikkaan. Suppilovahveroita löytyi niin, että myssy oli otettava päästä. Ei kunnioituksesta, eikä lämmön vuoksi, vaan ihan siksi, että ämpärit olivat jo täynnä.

Sieniä puhdistaessaan Pepita huomasi lempisienissään uuden ominaisuuden. Jotkut sienistä olivat kasvaneet lemmekkäinä yhteen. Niillä oli kaksi jalkaa, mutta yhteinen lakki. Tietävätkö sienet jotain erityistä rakkaudesta? Ehkä hyvän parisuhteen salaisuuden? Yhteisen mietintämyssyn alta tehdään hyviä päätöksiä, eikö vaan?

Sienillä on kuitenkin vähän erilainen elämä kuin meillä ihmisillä. Ne eivät koskaan voi riisua hattuaan ja tuulettaa päätään.

Sadustuspönttö joka kotiin

Lasten löytämä satulinna voisi päätyä sadustuspönttöön. 

Tee nyt kotiisi Sadustuspönttö!

Siis mikä? Pepita on löytänyt asian, jolla ei ehkä ole nimeä. Ja koska juuri nyt Pepita haluaa puhua asiasta sen oikealla nimellä, oli sitten keksittävä asialle oikea nimi. Siis sadustus.

Satupäivän kunniaksi, Sinisen Keskitien haasteeseen vastaten Pepita peräänkuuluttaa satumaailman haalimista ja vaalimista. Sitä voisi kutsua sadustukseksi. Sadustusta ei tule sekoittaa sadutukseen. Sen sijaan sadustus voisi liittyä Anni Swanin Pikkupappilassa-kirjassa kuvailtuihin satusilmiin, jotka näkevät maailman "omalla ihanalla tavallaan".

Sadustus voisi olla sitä, että tunnistaa ja jakaa sadulle elintärkeitä elementtejä ja pitää niistä huolta. Naapurin tokaluokkalainen tyttö sadusti, kun hän ripotteli kanelia puiston puihin keijuja varten ja kertoi tietämyksensä myös muille lapsille. 4- ja 6-vuotias sadustivat löytäessään metsästä linnan ja toivat sen aarteena kotiin. Pepita sadustaa uskoessaan menninkäisiin, tonttuihin ja kiltteihin noitiin.

Sadustuspönttö voisi olla linnunpönttömäinen laatikko, joka vähitellen täyttyisi tavoista, joilla satu elää kodissa. Joillakin pönttöön päätyisi lista lempisaduista, joillakin vaikkapa valokuvia peikonkoloista, toisilla ehkä kokoelma prinsessojen hiuskiehkuroita tai ulkoa löydettyjä aarteita. Talletuksia voisi tehdä pöntön ulkoseinille kuin ilmoitustauluun. Salaisuudet voisi pujottaa pöntön reiästä sisään. Sisätila pitäisi tietenkin sisustaa sadulle suotuisaksi. Sadustuspönttö voisi toimia myös sadunkirjoittajan välineenä uusien satujen keksimiseen, eräänlaisena luovana muistikarttana. Ikärajaa pöntön käyttöönottoon ei ole.

Sadustava ihminen lukee, kertoo tai kuuntelee satuja eläytyen ja kerää talteen pienimmätkin sadunrippeet, ettei satu kuole. Eläähän se satu jotenkuten ruudullakin, mutta parhaiten satu hengittää aukaistun kirjan sivujen välissä tai kertojan keksiessä seuraavaa lausetta. Satua voi ruokkia leikillä, rohkealla heittäytymisellä, joutilaisuudella — ja saduilla.

Anni Swanin satusilmiin ja muihin kirjallisuussitaatteihin satumaailmasta voi tutustua vaikkapa Satukortistosta, joka on Helsingin Kallion kirjaston satuihin keskittynyt sivusto.

Sadun suojelua ei saa mokata. Otetaan tämä Satupäivä tosissaan.

Lapsi oravanpyörässä

Välillä sitä miettii, onko lasten hoitaminen kotona tähän asti, 4- ja 6-vuotiaiksi ollut oikea ratkaisu. Ovatko lapset päässeet tarpeeksi jyvälle, mistä maailmassa on kysymys? Onhan niillä sentään ollut kerho, viimeisen vuoden ajan yhdeksän tuntia viikossa.

Mutta sitten 4-vuotias kertoo, mitä todella tahtoisi. "Äiti, minä en halua mennä kerhoon, eskariin tai kouluun. Ne on mun töitä. Mä haluan olla työtön." Lapsi, jolle eskari ja koulu ovat vasta kaukaista tulevaisuutta, tahtoisi eroon myös yhdeksästä viikottaisesta kerhotunnista. Yhdeksän tuntia viikossa! Sama aika, minkä joku toinen lapsi saattaa olla päivässä päiväkodissa!

Yhtä asiaa tytär ei hoksannut. Sitä, että leikki on lapsen työtä. Tai niin sen ainakin pitäisi olla. Onko nykyään maailman oravanpyörään valmentautumisesta tullut lapsen työtä?