Juoksua neliapilanurmella

Väripala palaa kuvioihin! Tasan vuoden mittainen tauko ei ole ollut lepoa, vaan vipinää ja vilskettä, huonosti nukuttuja öitä, uusia ideoita, maalauksia, aikatauluja, ruuhkaa. Kun pikkuinen oppi liikkumaan, blogi jäi paitsioon. Nyt taapero on vuoden ja yhdeksän ja puoli kuukautta. Se osaa juosta ja kiivetä ja vauhti kovenee koko ajan. On vain tartuttava hetkeen ja napattava nämä pienet Väripalahetket! 

Taloyhtiömme nurmi on tänä vuonna maaginen. Siitä nousee neliapilaa oikein urakalla! Tänäänkin jo viisi. Onko ruohonsiemenissä ollut jotain erikoista? Vai tarvitaanko täällä onnea jotenkin erityisesti? Vai olemmeko vain onnistuneet pysähtymään ja keskittymään hetkeksi?

Matkarattaiden uusi kukoistus

Vauvavarustelu jatkuu. Yksi asia, jolla on tarkoitus helpottaa kulkemista, on matkarattaat, joihin saa kiinni auton turvakaukalon. Klik vaan ja turvakaukaloon nukahtanut nyytti pääsee rattailla markettiin.

Testivoittajakaukalo ja telakka hankittiin vähän käytettynä 100 eurolla. Kaukaloon sopivat Britax B-agile-rattaat löytyivät nettihuutokaupasta 40 eurolla ja niihin sopivat kaukaloadapterit nettikirpparilta 10 eurolla.

Rattaiden kuomun kangas oli kuitenkin haalistunut auringossa. Musta kangas oli muuttunut epätasaisen ruskeaksi, kuten myyjä oli luvannutkin. Ihanaa! Täydellinen tuunausta kaipaava kohde! Pepita pesi kuomun ja hankki Vallejo-kangasvärejä, jotka sopivat myös tummille tekokuiduille ja jotka eivät kaipaa silitystä. Värien luvataan olevan myös myrkyttömiä. Värikartasta tuli valittua peittävät sävyt, jotka sekoittuvat kauniisti keskenään.

Kuomun rakenteessa on pari kivaa kikkaa. Takaosassa on vetoketjullinen pussukka, johon saa mukaan vaikka varavaipan. Kuomun keskellä on verkkomainen laajennusosa, jonka saa käyttöön avaamalla vetoketjun.

Luonnosta Pepita ei kuomutuunaukseen malttanut tehdä, vaan Enni Id-henkiset kukkakuviot saivat rönsyillä vapaasti. Ensimmäinen värikerros tuntui hukkuvan tummaan kankaaseen. Kaksi kerrosta tarvittiin tarpeeksi peittävään lopputulokseen.

 

 

Taatusti ei tule samanlaisia vastaan.

Haaveiden puu

7-vuotias kiipesi mummulan jättimäiseen pihatammeen. Pepitalle tuli mieleen lapsuuden TV-ohjelma Kallen kiipeilypuu. Se, missä poika makaa puussa ja haaveilee! Muistatteko? Muistikuvia lapsuudesta -blogi on nostanut tämän hienon ohjelman esiin.

Pepita haaveili pienenä kiipeilypuusta. Sellaisesta vahvaoksaisesta, jossa pääsisi aika korkealle, lehvästön katveeseen.

Kiipeilypuun sijaan Pepitan lapsuudenkodin pihassa oli (ja on edelleen) valtava kuusi. Kuusessa asui Mörkömörkö, kiltti haltija, joka säästi Pepitalle parhaat ahomansikat. Kerran, ehkä juuri 7-vuotiaana, Pepita kuuli, miten vanhemmat suunnittelivat puun kaatoa. Puu varjosti istutuksia. Pepita nosti äläkän ja sai vanhemmat ymmärtämään haltijan arvon.

Kuusi sai jatkaa elämäänsä ja Mörkömörkö suojelee edelleen lähimättäiden mansikoita. Pepita oppi tärkeän asian, joka kantaa edelleen. Mielikuvituksella on voimaa.

Ruusun aika

Juhannusruusut Pepitan perheen oven vierellä ovat vasta nupuillaan. Pihapöydän kattaukseen löytyi ruusuja lähikaupasta. Hyvää, värikästä juhannusta!

Suodatetut kukat

Joululoma alkaa! Päiväkodin aikuisille oli hankittu joulutervehdykseksi pikkuiset tulilatvat. Vielä piti miettiä, miten kukat tarjoiltaisiin. Muovikääreet saivat lähteä. Tilalle Pepita tempaisi suodatinpaperit. Äkkiä syntyi vielä toinen oivallus. Suodatinpaperi taitoksille  ja saksilla paloja pois kuten paperihiutaleissa. Ruukku luomuksen keskelle, nauhaa ympärille ja kylkiäiseksi vielä pompom.

Satu menee puihin!

Pepita ja perhe viettivät syysloman Iso-Britanniassa. Ohjelmassa oli kolme päivää Norwichissa, kaksi Walesissa ja vielä lopuksi kaksi päivää Lontoossa. Tavoitteena oli yrittää löytää tasapaino lasten ja aikuisten kiinnostusten kohteiden välillä.

Norwichin lähellä sijaitseva BeWILDerwood oli täysosuma, josta nautti koko seurue. Metsään, isojen puiden siimekseen sijoitettu satupuisto oli elämys. Luontoon sointuvat puumajat ruokkivat mielikuvitusta. Ilmassa oli aitoa seikkailun ja oivalluksen iloa. Miksi tällaista ei ole Suomessa?

BeWILDerwood-päivämme oli sateinen keskiviikko. Ehkä juuri siksi puisto oli ruuhkaton, avautumisaikaan vain pari kouluryhmää ja muutama perhe. Saavuimme paikalle brittiystävämme autolla. Yli 105-senttisinä Pepitan seurueen jäsenet (3 aikuista, 2 lasta) maksoivat pääsymaksua 15,50 puntaa kukin.

Puihin rakennetut majat, labyrintit ja liukumäet tempaisivat mukaansa ja märkyys unohtui. 6- ja 8-vuotias nauttivat estottomasti, mutta sekä pienemmät että isommat viihtyvät puistossa varmasti.

Seurueemme nelikymppiset aikuiset painelivat lasten mukana kaikkialla, eikä missään vaiheessa tullut lälly olo. Liukumäet saattoivat olla aikuiseen makuun hieman liian hurjia. 

BeWILDerwoodin kehyskertomus pohjautuu Tom Blofeldin lastenkirjoihin. (Blofeld on myös puiston omistaja.) Ihmisille tarkoitettujen puumajareittien varrella saattoi ihailla pieniä, vaaksanmittaisille hahmoille rakennettuja asumuksia. Puiston kokemista ei haitannut, vaikka tarinaa ei ollutkaan tuttu. Missään ei (onneksi) näkynyt roolipukuihin sonnustautuneita karvaturreja.

Eväitten syöntiin oli oma paikkansa, jossa aikuiset saivat ostaa kahvikupposensa. Tarjolla olisi ollut myös lähiruokaa. Välttämättömät huolto-ja varastorakennukset oli tehty samaan tyyliin kuin muut rakennelmat. Vessat olivat siistit ja toimivat. Krääsäkauppakin löytyi, mutta melko maltillinen sellainen. Kirjat olivat kaupassa hyvin esillä.

Kokemuksen kruunasi pieni puroajelu, jonka Pepita seurueineen ajeli molempiin suuntiin, kun kerran tungosta ei ollut. Veneen kuljettaja vinkkasi huomaamaan ajelun varrella näkyvät satuolentojen talot. Puksuttelimme myös Mildred-krokotiilin ohi, joka päästeli sieraimistaan yllättäen vesisuihkun aivan veneen kohdalla!

Pepitaan teki vaikutuksen puistosta henkivä luottamus lapsen kykyyn pitää hauskaa ilman ylenpalttista ylhäältä tulevaa ohjaamista ja holhoamista.  
10 +

Luovuuden hedelmä

Kesän aikana kukkivat kukat, mutta myös luovuus. 6-vuotias keksi yhdistää omenanraakileen, ruohotupon ja kepin. Ilme syntyi muutamalla survaisulla. Tulos kuvassa.

Kuvataidekoulun opettajana Pepita on luonnollisesti miettinyt mahtaisiko tytär innostua kuvataidekouluharrastuksesta. Kotikaupungin kuvataidekoulun alaikäraja on 7 vuotta. Pepita ei vielä uskaltanut keväällä lähteä uhmaamaan järjestelmää ilmoittamalla tammikuussa syntynyttä 6-vuotiasta pääsykokeisiin, eikä tyttärelläkään varovaisen tiedustelun perusteella olisi ollut uskallusta aloittaa harrastusta.

Nyt syksyllä tytär on kuitenkin rohkeampi, samoin Pepita. Takaportti kuvataidekouluun löytyi. Jaossa oli paikkoja ilman pääsykoetta yhden lukukauden mittaiseen 7-9 -vuotiaille suunnattuun ryhmään. Ensimmäisen opintokerran jälkeen 6-vuotiaan ilme oli valoisa. Nyt sekä äiti että tytär tekevät töitä kuvataidekoulussa, eri kaupungeissa tosin.

Maalausvirtaa Jurmalassa

Latvianlomalle mennessään Pepita oli tietoisesti jättänyt taidetarvikkeet kotiin. Eihän aikaa maalaamiselle perhelomalla kuitenkaan olisi.

Kun 6-vuotias kaatui loman toisena päivänä sänkyyn kurkkukivun vuoksi, Pepita päätti vapauttaa miehen ja 8-vuotiaan Pohjois-Euroopan suurimpaan vesipuistoon.

Pikkutoipilaan huollon ja viihdytyksen lomassa Pepita ehtisi hyvin maalata lomatalon terassilla, ruusupuskan katveessa. Ongelmana oli vain löytää maalausvehkeet Jurmalasta ennen miesväen katoamista vesipuiston syövereihin.

Pepitan mies soitteli jopa turisti-infoon, mutta vastaus oli, että lähin ostopaikka on Riiassa. Pepita ei halunnut uskoa.

Kiihkeän googletuksen tuloksena oli osoite muutaman kilometrin päässä, johon toivorikkaana ajeltiin. Osoitteesta löytyi sekatavarakauppa, mutta ei yhteistä kieltä. Kaupan ovella korjattiin juuri pyörää, ja Pepita maalaili parhaansa mukaan kynnyksellä ilmaa yrittäessään kertoa tarpeistaan.

Myyjätär myi mielellään pari maalauspohjaa, jotka olisivat ilmeisesti päätyneet myyntiin tauluina, jos olisivat ehtineet saada öljyväriä pintaansa. Jostain löytyi pari hyvää sivellintäkin. Mutta akryylivärejä, niitä rouvalla ei ollut. Hänellä oli kuitenkin tiedossa paikka, josta akryyliä saisi. Pepita maksoi huojentuneena pohjista ja siveltimistä vaaditun summan. Myyjä otettiin auton kyytiin johdattamaan kohti värikauppaa. Parinsadan metrin päästä, Raina ielalta, löytyi toimisto- ja askartelutarvikekauppa, jossa myytiin ilahduttavan laadukkaita akryylituubeja.

Vesikanisterin pohjasta Pepita leikkasi oivallisen vesikupin ja paletiksi löytyi paperilehtiön tukipahvi. Aamupäivän pikkuseikkailun jälkeen maalaaminen tuntui ruusuiselta. Päivän mittaan 6-vuotiaskin alkoi toipua ja alkoi piirrellä terassilla Pepitan seurana.

Poimitut, akryyli 2016

Mies ja 8-vuotias palasivat illalla vesipuiston virroista päät pyörällä. Pepitallakin oli ollut virtaa, omaan päähän paremmin sopivaa.

Hienokuun kukkaset

Hienokuun postauksissa erityisen hienoja löytöjä arjesta.

Viime viikkoina Pepita on huomannut uuden merkin lähestyvästä vanhuudesta. Lasimaljakot ovat nimittäin alkaneet muuttua kiinnostaviksi.

Kaikki alkoi vierailusta eräällä tamperelaisella pikkukirppiksellä, josta löytyi oranssi, villinnäköinen kukkavaasi. Hinta 6 euroa.

Miehen kanssa kaikkea hienoa lasitavaraa kutsutaan aina leikkimielellä Muranoksi. Matkalla kirpparilta kotiin Pepitalle tuli yhtäkkiä mieleen, että tuo iloinen, hulvaton maljakko saattoi olla ihan oikeaa Muranon lasia. Siis Venetsian pieneltä Muranon saarelta peräisin olevaa perinteikästä, käsintehtyä kauneutta. Maljakon pohjasta ei löytynyt kaiverrusta tai tarraa. Vain pieni jälki, jonka Pepita tulkitsi punttelinjäljeksi.

Googletus vahvisti, että vaasin sukulaisia löytyi hakusanoilla murano red vintage vase ja niitä ainakin väitettiin Muranon lasiksi. Seuraavalla kerralla samalta kirpputorilta löytyi vielä toinen samanmoinen, mutta punaisempi maljakko, joka päätyi Pepitan isän synttärilahjaksi. Lisäksi kirpparilta tarttui vielä mukaan vinha, sinikeltainen vaasi, jonka alkuperää Pepita ei kuvia vertailemallakaan pystynyt selvittämään. Jokatapauksessa parin päivää sitten saadut nimppariruusut viihtyvät uusissa kaunottarissa.

Iittalan ensi-ilta

Naivistit Iittalassa -kesänäyttely avautui jälleen. Pepitalla on esillä kaksikymmentä maalausta yläkerran salissa.

Maalausten lisäksi puukoulun portaikossa elää Pepitan kasvattama puu, johon pääsi asumaan lempeitä lintuja. Nämä sydämelliset siivekkäät ovat aivan eri lajia kuin peleistä tutut vihaiset linnut, joiden ensi-ilta oli sattumalta samaan aikaan elokuvateattereissa.

Pepita kasvatti puun seinään pari viikkoa ennen avajaisia. Idätykseen tarvittiin ripaus rohkeutta, lempivärejä ja vapaata kättä. Ja tietenkin lupa kuraattori Hannu Castrénilta.

Puu puhkesi kukkaan. Pepita viritti puuhun hiukan Ebba Masalinin opetustaulujen tunnelmaa. Onhan puu todellakin vanhan koulun seinällä. Sitten tarvittiin vielä viisauden lintuja. Sivellin oli kevään aikana kutsunut puusydämistä esiin erilaisia lempeitä ilmeitä. Sydänpöllöt lennähtivät kukkien kohdille.

Pöllöjen maalaaminen ei ollut ollenkaan pöllömpää. Niiden äärellä oli voimauttavaa viivähtää. Pepita antoi itselleen luvan käyttää makeita värejä ja kultaakin. Jos pöllö löytää uuden kodin, se jättää jälkeensä kukan ja antaa tilaa kaverille. 

Äiti, sinä olet tähti!

Pepita vietti äitienpäivän aattoa Tallinnassa, muun muassa Kumussa, nykytaidetta ja sydäncappucinoa siemaillen. Sillä aikaa mies ja lapset muokkasivat Pepitalle äitienpäiväaamun laulua:

Tuiki tuiki äitönen,

koko päivän sua katselen.

Lämpimänä loistat vaan,

sua kun halata mä saan.

Tuiki tuiki äitönen,

sulle suukon antelen!

Aamuinen jälleennäkeminen oli tavallista hilpeämpi. Olihan Pepita ollut perheensä luota poissa, kaukomailla, peräti puolitoista vuorokautta.

Pepita sai lahjaksi mansikoita. Tosin amppeliversiona, joten maistiaisia tulee vasta aikojen päästä.

Kukkien tarjoiluehdotus

Pepita sai pari viikkoa sitten metsälenkiltä palanneelta 6-vuotiaalta kakkupaperiin kääräistyn sinivuokkokimpun. Poimitut sinivuokot ovat Pepitan kiellettyjen aineiden listalla. Harmitti, kun asia ei ollut tullut puheeksi tyttären ja muun metsäretkueen kanssa. Mutta jotain hyvääkin löytyi. Miten hienosti kukat olivatkaan tarjolla kakkupaperissa!

Vaikka kasvilaji olikin Pepitan makuun liian herkkä, kimppu toimi kuitenkin kuten kukat yleensä. Antoi puhtia.

Aarreaitta

Pepitan perheen kristallisali on nyt nyt valmis. Uutta on vain valaisin, valtaistuin, lattialaatat sekä keltaiset seinälaatat. Muut elementit on ostettu tai saatu käytettynä.

Soikea peili on pitkäaikaislainassa appiukolta, sillä jotain lainattuahan piti olla. Peili on erityisen hyvä siksi, ettei siitä näe kuvaansa liian tarkasti.

Pyykkikorina toimii Pepitan isän varastosta löytynyt vanha pullokori. Pajuteema jatkuu verhossa, joka on oikeasti liina, sattumalta aivan oikean kokoinen.

Jotain sinistäkin piti olla. Juuri se oikea sininen löytyy vanhan kehystetyn kuvan merestä.

Sisustushäkistä tuli mainio teline pikkupyykille. Selles-merkkinen lavuaari löytyi nettikirpputorilta kun seinien syklaamisävy oli päätetty. 

Kukkalaatat olivat löytyneet samalta nettikirpputorilta jo yli vuosi sitten. Ne saivat määrätä huoneen tyyliä ja värimaailmaa. Koska iso peili ripustettiin varsin korkealle laattojen vuoksi, laitettiin lapsia varten pieni kissapeili matalalle. Mies valitsi ja asetteli vanhat valokuvat pyyhenaulakon päälle. Syklaamiseinät päätettiin varjella ylenmääräiseltä tilpehööriltä.

Viimeinenkin silaus tuli kirpputorilta. Kun remontin loppu häämötti, Pepita löysi Bureau-kyltin vessan oveen. Kyllä, todellakin, toimistohan tämä on! Löytötavaratoimisto. 

3. luukku

Joulussa on kyse yhdessäolosta, läheisten huomioimisesta. Voiko joulu mennä puihin? Kannattaa ottaa mallia näistä puista.

Päivän väri oli punainen

Resepti hyvään oloon: metsä, marjoja ja hyvää seuraa.

Kuuleeko maa?

Taukokuu on alkanut. Taukokuussa pidetään luovia taukoja, jolloin voi katsella ympärilleen. Tänään heinikosta löytyi kuvassa maan korva, joka näytti erehdyttävästi menninkäisen pudottamalta tippaleivältä. Tämä tippa olisi tosin tappanut.

Mieleen tuota koukeroista ihmettä katsellessa tuli Kirsi Kunnaksen runo Haitulasta, joka eli korvassa, joka oli sieni, korvasieni sattumoisin.

Teemaan sopivasti Pepita kaivoi esiin viime keväänä Vinski-lehden kuvittajasivua varten tekemänsä kollaasin. Tykkäisiköhän Haitula asua tällaisessa korvasienessä? Montakohan koloa ja kolonkoloa Haitula tarvitsee nykypäivänä?

Oiva harrastus taukokuulle onkin lehtien selailu. Luonnonlehtien selailu on hyvää taukojumppaa, mutta lukulehtiä selaamalla voi leikata talteen väripaloja, joita yhdistelemällä voi luoda uusia, yllättäviäkin kuvia.

Suuri löytö!

Tuhtikuun kunniaksi Pepita julkaisee kuvan suurimmasta matkamuistostaan. Kolmimetrinen puu tarttui mukaan viime elokuussa, kun Pepita shoppaili Tukholman kirpputoreilla.

Millaisia tuhteja löytöjä lukijat ovat tehneet?

Väripala täyttää 1 vuotta!

Väripalaa on nyt tarjoiltu vuoden ajan. Synttärin kunniaksi yksi kukka ja helmeilevä tarjoiluehdotus. Kuvassa esiintyvä postiluukku enteilee uusia postauksia.

Rakastavat suppilovahverot

Pepita meni metsään. Siis ei mokannut, vaan meni vihreään, hyvään paikkaan. Suppilovahveroita löytyi niin, että myssy oli otettava päästä. Ei kunnioituksesta, eikä lämmön vuoksi, vaan ihan siksi, että ämpärit olivat jo täynnä.

Sieniä puhdistaessaan Pepita huomasi lempisienissään uuden ominaisuuden. Jotkut sienistä olivat kasvaneet lemmekkäinä yhteen. Niillä oli kaksi jalkaa, mutta yhteinen lakki. Tietävätkö sienet jotain erityistä rakkaudesta? Ehkä hyvän parisuhteen salaisuuden? Yhteisen mietintämyssyn alta tehdään hyviä päätöksiä, eikö vaan?

Sienillä on kuitenkin vähän erilainen elämä kuin meillä ihmisillä. Ne eivät koskaan voi riisua hattuaan ja tuulettaa päätään.

Kallioimartelua olohuoneessa

Pepita osti keväällä Ebba Masalinin kuvittaman opetustaulun. Leikkipuistomatkan varrella olevan kehyskaupan ikkunan kallioimarre naulitsi katseen joka ohituksella. Lopulta sisään oli pakko piipahtaa. Kyllä, taulu oli myynnissä. 40 euroa. Kaupat tuli. Taulua katsoessa Pepitalle tulee mieleen kallioimarteen juuren hiukan lakumainen maku, muistoja lapsuuden metsäreissuilta. Pepitan mielestä kallioimarre on kasveista kaikkein makein, siksi se oli saatava isona kuvana seinälle.

Opetustaulu etsi paikkaansa olohuoneessa koko kesän. Lopulta oli selvää, että vihertävä kirpputorisohva ja koulutaulu viihtyvät yhdessä. Parivaljakkoa yhdistää se sama ihana vihreä, jota Pepita ja sisko kutsuvat hobitinvihreäksi. Kallioimarre imartelee vihreää sohvaa ja saa sen hehkumaan.

Oli syytäkin saada taulu arvoiselleen paikalle. Tänään on tullut kuluneeksi 141 vuotta Masalinin syntymästä.

Kirpputorilöytöjä pullistelevat pikkuhyllyt eivät suostu olemaan täysin kurissa ja nuhteessa, vaikka vanhan koulutaulun viereensä saivatkin.

Ebba Masalinin yli sata vuotta kuvittamia Otavan julkaisemia kasvitauluja voidaan nykytekniikan ansiosta käyttää edelleen opetuksessa. Opetusviraston mediakeskus ja Helsingin kaupunginmuseo ovat koostaneet kasvitauluja kuvituksena käyttäen oppimateriaalikokonaisuuden nettiin, Soivan kasvion. Kasvio todellakin soi, tai ehkä pitäisi sanoa laulaa. Kokeilkaa!

Mustapohjaiset Masalinin kasvitaulut tuntuvat olevan nyt sisustajien suosiossa. Nostalgiannälkä selittänee osan suosiosta. Ja onhan tauluissa aivan erityinen sekoitus realismia ja surrealismia. Kasvit on kuvattu tarkasti, pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta jättimäisiksi suurennettuina ne tulevat epätodellisiksi. Nykypäivän  kuvatulvan äärellä Pepitaan vetoaa tarkoitusperiltään selkeä ja ajatukset luonnonhelmaan vievä kuva.

Erityisen hyvin opetustaulut sopivat Pepitan mielestä opettajien kotiin. Pepita ei kyllä kasvitaulustaan huolimatta opeta biologiaa, vaan taidetta. Ensi viikolla Pepita menee jälleen taidekasvattamaan lapsia, oltuaan kotiäitinä kuusi vuotta. Alkaako syyllisyyskuu? Ehkä. Kun on töissä, ei ole kotona. Ja kun on kotona, ei ole töissä.