Voiko galleriassa tehdä mokan?

Kaupungin pienin kivitalo, Vohvelikahvila.

Pepita tykkää laittaa maalauksiaan esille kahviloihin, joissa ihmiset käyvät muunkin kuin taiteen vuoksi. Pepita pelkää, että ihmiset pelkäävät gallerioita. Ehkä ihmiset luulevat tekevänsä galleriassa mokan, jos eivät ymmärrä tai osta. Vaikka eihän kumpikaan ole pakollista.

Lokakuuksi muutama Pepitan maalaus pääsi tamperelaisen, Ojakadulla sijaitsevan Vohvelikahvilan seinälle. Pepitan mielestä hyvä kahvila on olohuonemainen levähdyspaikka. Parhaimmillaan maalaukset voivat soluttautua osaksi kahvilan tunnelmaa ja sisustusta.

Joskus maalaukset voivat sattumalta päätyä kahvittelijan blogiinkin mokkavohvelin nauttimisen lomassa. Tässä Aamukahvilla-blogissa Pepitan maalauksia vilahtaa MUSTAVALKOISINA. Värisyttävää.

Mutta entä ne galleriat ja arat asiakkaat? Galleriarintamalla on odotettavissa ihmisläheisiä uudistuksia. Pepita luki 1.10. Helsingin Sanomista, että Helsingissä vietetään tänä vuonna loka-, marras- ja joulukuun ensimmäisinä keskiviikkoina Galleriakeskiviikkoa, jolloin tapahtumaan osallistuvat galleriat ovat pidempään auki ja rohkaisevat kävijöitä rentoutuneeseen oleiluun taiteen keskellä.

Helsingissä on tajuttu jotain tärkeää. Galleriat pyrkivät siis olohuoneiksi! Lehtijutussa kerrottiin, että tapahtuman järjestäjän tekemän Facebook-kyselyn mukaan asiakkaat toivovat gallerialta mm. kahvitarjoilua. Siis mokkaa galleriaan? Mokan teko galleriassa ei varmasti ole moka. Varmasti asiakkaat rentoutuvat kahvikupin äärellä!

Miten Robin Hood ryösti Pepitan

6-vuotiaan piirtämä kiukkuhirviö

Mokakuu voi olla oppimisen aikaa. Pepitan mokakuu alkoi mokarykelmällä.

Oikeastaan ensimmäinen moka tapahtui jo viikkoja sitten.  Pepita lainasi kirjastosta dvd:n, sellaisen lapsille suunnatun version Robin Hoodista. Elokuva oli ei ollut kovinkaan ihmeellinen.

Sitten tapahtu toinen moka. Robin Hood katosi. Vain kuoret jäivät. Tunnollisena ihmisenä Pepita uusi kirjastolainaa kauhuissaan ja etsi, etsi ja etsi. Olo oli kuin Nottinghamin sheriffillä joka yritti löytää huppupäistä mestaripiileskelijää Sherwoodin metsistä. Lopulta etsintään osallistui koko perhe. Elokuvaa ei löytynyt. Eräpäivä tuli.

Sitten, hetken mielijohteesta Pepita sai omasta mielestään nerokkaan tuuman ja osti saman elokuvan nettihuutokaupasta alle vitosella. Miten huojentuneella mielellä Pepita soittikaan kirjastovirkailijalle, olihan uusi korvaava kappale jo postissa matkalla! Sitten Pepita sai tietää tehneensä taas mokan. Korvaava kappale ei kelpaa, tekijänoikeussyistä. Virkailija kertoi, että Pepitan pitäisi maksaa 20 euron korvaussumma. Hinta hiukan kirpaisi, mutta tottahan Pepita kirjailijana tekijänoikeuksia arvostaa.

Kun Pepita sitten lähti kirjastoon kaksikymppinen kukkarossa, oli yllätys suuri. Korvaussumma olikin oikeasti 40 euroa. Oliko kirjaston puhelimeen vastannut aiemmin satutäti?

Pepita maksoi 40 euroa kiltisti. Tekijänoikeudet ovatkin aika veijareita! Kirjaston kirjan kadotessa asiakas voi ostaa tilalle uuden, mutta dvd-tallenteiden kohdalla hajamielisen asiakkaan on maksettava summa, joka on moninkertainen tuotteen ostohintaan nähden. Tämä Robin Hood, johon Pepita sai tutustua, ei siis ollut mikään lainsuojaton.

"Minulla on sellainen olo, että kun nyt menen kotiin, elokuva löytyy varmasti!" sanoi Pepita virkailijalle maksamisen jälkeen. Virkailija totesi, että löytyneen kappaleen saisi sitten pitää itse. Se ei Pepitaa juurikaan lohduttanut, olihan hyllyssä jo se nettihuutokaupasta ostettu dvd ja sekin vailla käyttöä. Pepita meni kotiin tällä kertaa vain kirjoja kassissaan.

Voiko kaikkien mokien keskellä olla jossakin asiassa oikeassa? Mikä ihme tuolla hyllyn takana nököttää? Ai, sinnehän on maastoutunut 6-vuotiaan taannoin piirtämä kiukkuhirviökortti. Mutta mikäs sen takana kiiltelee? Robin Hood. Pepitan virkalijalle esittämästä ennustuksesta oli kulunut kolme tuntia. Kirjasto oli juuri mennyt kiinni.

Mitä opimme tästä? Älä lainaa kirjastosta dvd-tallenteita, ellet säilytä niitä kassakaapissa ja tarkasta niiden sijaintia tasaisin väliajoin. Mokan satuttua älä yritä olla luova. Korvaussumman maksamisen jälkeen älä enää katsele ympärillesi, älä ainakaan asian ollessa vielä tuoreessa muistissa.

Äläkä kerro asiasta blogissa, nolaat itsesi lopullisesti.

Miten hallita pyykkisirkusta?

Kuvan talo ei ole Pepitan kotitalo, vaan se osui silmiin taannoin Espanjassa. Mutta jos tuollaiset pyykeistä muodostuvat lippusiimat olisivat muotia Suomessakin, Pepitan ikkunoiden ulkopuolella voisi liehua pyykkisirkus.

Se sirkus ei kyllä ole hauska. Välillä tuntuu, että likapyykit ovat taikurin hatusta ketjussa nousevia silkkiliinoja. Niitä vaan tulee ja tulee.

Pepita on kyllä yrittänyt olla huolehtiva pyykkisirkustirehtööri. Muutama vuosi sitten tuli ostettua viisi uutta hyllyä eri paikkoihin, joiden tasoille hankittiin korit tai laatikot. Yksi  hyllyistä nimettiin pyykkitorniksi. Koska hylly on ihan siistin näköinen, sitä voi pitää tavallisessa huoneessa näkösällä, eikä sitä tarvitse ahtaa kylpyhuoneeseen. Neljään  koriin sullotaan eri lämpötiloissa pestäviä ja sävyiltään erilaisia pyykkejä. Laatikko on pesukoneen rummun kokoa, joten urakan ajankohta ja laajuus on helposti nähtävissä.

Olisipa vielä sellainen taikuri, joka taikoisi pyykit puhtaiksi, kuiviksi ja kaappeihin! Punaisen esiripun takana kylpyhuoneessa odottaa tämän sirkuksen pääareena, pesukone. Mitä onkaan esiäitien elämä ollut ennen sitä!

Paras hetki pyykkisirkustirehtöörillä on silloin, kun ilma on kaunis ja pyykit saa ripustaa ulos kuivumaan. Pepitan kodin vieressä, keskustan kupeessa on todellakin pyykeille omistettu kukkula, joka muistuttaa ajasta ennen kuivausrumpuja.

Tuulessa liehuvat vaatteet ovat liputuspäivä pyykkisirkuksen kunniaksi.

Mokakuu on alkanut. Mokakuussa tulee pohdintaa mokista, virheistä, puutteista. Pepita yrittää mokakuussa välttää yhden mokan, turhan valituksen.

Lapsi oravanpyörässä

Välillä sitä miettii, onko lasten hoitaminen kotona tähän asti, 4- ja 6-vuotiaiksi ollut oikea ratkaisu. Ovatko lapset päässeet tarpeeksi jyvälle, mistä maailmassa on kysymys? Onhan niillä sentään ollut kerho, viimeisen vuoden ajan yhdeksän tuntia viikossa.

Mutta sitten 4-vuotias kertoo, mitä todella tahtoisi. "Äiti, minä en halua mennä kerhoon, eskariin tai kouluun. Ne on mun töitä. Mä haluan olla työtön." Lapsi, jolle eskari ja koulu ovat vasta kaukaista tulevaisuutta, tahtoisi eroon myös yhdeksästä viikottaisesta kerhotunnista. Yhdeksän tuntia viikossa! Sama aika, minkä joku toinen lapsi saattaa olla päivässä päiväkodissa!

Yhtä asiaa tytär ei hoksannut. Sitä, että leikki on lapsen työtä. Tai niin sen ainakin pitäisi olla. Onko nykyään maailman oravanpyörään valmentautumisesta tullut lapsen työtä?

Hammaskeiju, älä tule meille

 6-vuotiaalta lähti ensimmäinen hammas. Tasan viisi vuotta sen jälkeen, kun poika oli kävellyt ensimmäisen kerran pihan poikki. Sehän oli ihan vasta! Taas iski syyllisyys. Onko tähänastiset merkkipaalut tarpeeksi hyvin dokumentoituna, onko varmasti kerätty muistoja talteen?

Hampaanlähtö oli hyvin tunnepitoinen tapahtuma. Hammas ehti heilua pari vuorokautta. Kun se viimein oli irtoamassa, pojan hämmennys oli suuri, melkein kuin jollain synnyttävällä äidillä.

Jo edellisenä iltana poika oli vannonut, että hän ei hammastaan kyllä millekään hammaskeijulle anna. Vaikka keiju toisi kokonaisen säkillisen kultarahoja, hän haluaa pitää hampaansa muistona.

Nykynuorisoko siis materialisteja? Ehei.

Mutta poika on tainnut periä äidiltään keräilyvimman.

Liian hyviä kirpparilöytöjä

Pepita seikkaili tänään taas Tampereen peräkonttikirppiksellä ja katsastipa vielä Radiokirppiksenkin valikoimat. Mukaan tarttui väripaloja!

Peräkonttikirppiksellä vierähti kaksi tuntia. Suloisia posliininmaalauksen värikarttalautasia löytyi kaksi, 2 euron kappalehintaan. Toinen niistä pääsee piristämään Pepitan opetusluokkaa.

Vehreänvihreä japanilainen säästökukko maksoi 3 euroa. Kumitipu ei olisi maksanut mitään, mutta Pepita lunasti sen 20 sentillä kukon kaveriksi. Radiokirppiksen löytö oli 11  kumieläintä. Eläinpussi maksoi euron. Tiedättekö tunteen, kun kirpputorilta löytyy jotain liian halpaa? Siitä tulee melkein syyllinen olo. Mutta nythän onkin syyllisyyskuu.

Kirpputoriteemaa käsitteli tänään myös Pepitan kolumni, joka julkaistiin Tyykikylän Sanomissa. Tyykikylän Sanomat on uusi posiviista ajattelua levittävä ilmaisjakelulehti, joka jaetaan 45 000 talouteen Forssan seudulla.

Vuorotellen töissä ja kotona

Suojeleva kyltti espanjalaisesta eläintarhasta.

Pepita aloitti siis syyskuun alussa vuorotteluvapaan sijaisuuden. Konkariopettaja pääsi vapaalle, Pepita vuorostaan työnsyrjään kiinni.

Aluksi Pepita ajatteli, että työhönmenevä äiti tarvitsee ehdottomasti avukseen lasten päivähoitopalvelua. 4-vuotias ilmoitettiin päivähoitoon ja 6-vuotias esikouluun ja iltapäivähoitoon. Tuumasta ei kuitenkaan ryhdytty toimeen. Pohdinnan jälkeen idea vuorottelusta siirtyi myös kotielämään. Päivähoito- ja eskaripaikka peruttiin. Pidettiin kiinni vanhoista kerhopaikoista. Vuorottelu hoituu näin: Pepita hoitaa lapsia aamupäivän. Kerho iltapäivän. Mies illan. Ongelma on keskiviikko, jolloin kerhoa ei ole, mutta Pepitalla on töitä. Keskiviikkoon etsittiin lastenhoitaja kotiin.

Miksi syyskuu on syyllisyyskuu? Syyllisyydentunteita ponnahtelee esiin, kun omaa arkeaan avaa ulkopuolisille. Millainen perhe jättää lapsen ilman esikoulua?

Vaikkapa sellainen, jossa äiti haluaa nähdä poikaansa arkena enemmän kuin aamuherätyksen ja illan viimeisen puolituntisen. Eskari kun on aamupäivällä ja iltapäivähoidon tarve tulisi sinä vaiheessa, kun Pepitan pitäisi sännätä työpaikalleen 40 kilometrin päähän.

Päätökseen vaikutti se, että 6-vuotias on jo vuoden verran laskenut paremmin yhteen- ja vähennyslaskuja kuin Pepita ekaluokalla. Ja se, että kerhotädit lupasivat auliisti teettää esikoulutehtäviä kahden eskari-ikäisen pikkumiehen kanssa. Veljen vanavedessä myös 4-vuotias säästyy puolipäivähoidolta päiväkodissa.

Mieltä kalvaa kylläkin se, että poika ei pääse tutustumaan tuleviin luokkakavereihinsa esikoulun välityksellä, sillä kerho toimii aivan eri kaupunginosassa.

Pepita oppi viikonloppuna uuden sanan. Helikopteriäiti. Ylihuolehtiva äiti, joka pörrää lapsensa ympärillä. Taas uusi syyllisyyssyy. Ehkä Pepita on välillä vähän helikopteri. Ja mitä muuta? Jos pysytään liikkuvissa objekteissa, niin ainakaan Pepita ei ole uraohjus eikä mikään sähköjänis. Ja eläimistä puheenollen, ainakaan Pepita ei ole tiikeriäiti.

Jos pitäisi valita joku eläin, Pepita haluaisi olla seepraäiti. Ei se ole mikään vakiintunut termi, älkää turhaan googlettako. Uusimman tutkimuksen mukaan raidat suojelevat seepraa hyönteisiltä. Seepra on tavallaan siis kävelevä suojatie. Miten hienoa olisi, jos ihmislapsenkin voisi pukea noin helppoon suojavarustukseen ympäristön piikittelyitä vastaan!

Vielä kun kaikille, persoonallisia raitojaan kantaville lapsille saisi vakuutettua totuuden: "Olet ainutlaatuinen."