 |
| Tulppaaninkasvatus, akryylimaalaus 2013 |
Kun äiti sunnuntaina kukitetaan, piristetään kahvilla ja liikutetaan omatekemillä korteilla, äidin arjen selvitymishaasteet jäävät taka-alalle. Siinä unohtuvat ne hetket, kun (t)uhmaikäinen päättää olla pukematta aamulla ainuttakaan vaatepartta tai kävelemättä ulkona senttiäkään enempää.
Selvitymistrategioita on varmasti monia. Pepita kaipaakin ehdottomasti lisää muiden vanhempien evästyksiä uhmaikäviidakossa seikkailuun. Uhmaikä kuuluu tietysti lapsen kehitykseen, sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä läpi!
Tässä pari Pepitan arjessa keksimää ja hyväksi havaitsemaa keinoa vapaasti kokeiluun. Eli miten lapsen saa pukemaan ja kävelemään?
Lapsi ei pue. Otan apuun madot. Eli leikitään, että lapsen jalat ovat matoja, jotka pujahtavat tunneliin (housunlahkeisiin). Madot saavat myös pipot päihänsä (sukat) ja kypärät (kengät). Ylävartalossa madot toimivat samaan malliin. Tunneliin pujahtamiseen on hyvä keksiä oma naseva loru tai hokema. Tämä herättää hilpeyttä varmasti myös sivustaseuraajissa, mutta ei sen väliä.
Lapsi ei kävele. Kävelemme yleensä kaupungilla, joten vastaan tulee jatkuvasti koiria. Kävelyn vastustaminen unohtuu, kun aloitetaan koirakilpailu. Jokainen seurueen jäsen yrittää arvata, minkä värinen koira tulee seuraavana vastaan. Oikein arvannut voittaa, mutta uusi kilpailu alkaa välittömästi. Arvuutellessa tietenkin kävellään koko ajan eteenpäin. Jos tulee notkahduksia, innostetaan väsähtänyttä vaikkapa seuraavasti: "Kulman takaa löytyy varmaan kohta uusi koira, nyt on koirien ulkoiluaika!"
Maalaismiljöössä ei ehkä kulje koiria tarpeeksi. Mutta ehkä autoja silloin tällöin?
Tämä ei nyt liity aiheeseen, vaan aiheen kuvaan, kun on pitänyt sanoa, että äitini ja minä olemme joka vuosi käyneet Iittalassa ja näitä sinun töitäsi on aina odotettu kovasti ja joka kerran tykätty. Siksikin olin iloinen löytäessäni blogisi.
VastaaPoistaOtin viimeksi kuvia käydessäni äitilläni, kun olen kehystänyt hänelle pari korttia kehystyskoulussa, sen jossa pupulla on kattila päässään ja sen jossa on gramofoni. Ehkä jonakin päivänä ostan äitille ihan oikean maalauksen.
Niin ja se samainen äiti sai minut lapsena kulkemaan perässään, kun veti pulkan aina alta, kun olin siihen käymässä istumaan, sitten piti juosta pulkka kiinni, ehkä ilkeää, mutta oikeastaan se vaan nauratti.
Huomasinkin blogistasi että Iittalassa on käyty! Kiitos ja kumarrus! Laitankin vielä tässä kuussa taas jotakin taiteeseen liittyvää Väripalaan.
VastaaPoistaHengästyttävä tuo pulkkakikka, mutta pääasia, että kaikilla oli hauskaa...